Joku aika sitten menin Suhinan eli 7-8v pikkutyttöjen harjoituksia pitämään suoraan töistä. Yksi tytöistä katsoi hetken aikaa minua hiljaa ja tokaisi sitten, että näytän vähän kummalliselta. Kysyin, että kuinka niin. Tyttö tokaisi siihen: "en tiiä, kummalliselta vaan" ja jatkoi matkaansa hyppynarun kanssa.
Meillä on omat roolit eri paikoissa, minullakin. Sanoisin, että sisin pysyy samana, mutta tilanteisiin mennään kunkin tilanteen ehdoilla. Vaikka kuinka olisi mukava sanoa, että olen joka paikassa samanlainen, niin ei pidä paikkaansa. Erilaisuus ainakin minulla alkaa jo ihan ulkoisesta olemuksesta, ja joskus ollaan pomoja ja joskus sitten ei.
Töissä olen napakka toimistossa töitä tekevä Pia, jolla normipäivänä on sävysävyyn korkkarit, hame ja tukkakin tällätty kuntoon. Ja ripsiväriä ja huulipunaakin sipaisen aamuisin. Siisti olemus tuo varmuutta itselle ja luo uskottavuutta siinä ympäristössä. Ja minusta se on myös kunnioitusta työtovereita kohtaan, etten ole seinästä revitty ja haise pahalle.
Treeneissä taas löytyy Pia, jolla on pinon päällimmäiset trikoot ja t-paita, useimmiten ei niin sävysävyyn, tukka ponnarinutturalla ja ilman meikkiä. Pikkuisen saattaa olla sellainen hompsuinen tätsä.
Mutta treeneissä pitää olla sellaiset vermeet, että pystyy tekemään mitä vaan, eikä tarvitse miettiä näkyykö vatsamakkarat tai hikiläikät. Ne kuuluvat mukaan, kun treenataan ja liian suittu veisi siitä touhusta uskottavuuden.
Eli tästä edeskin tulette näkemään minut treeneissä niissä mustissa trikoissa ja vanhassa kollarissa. Niissä on helppo olla ja kuitenkin vielä melkein kokonaan ilman reikiä. Elsa, yksi Usvalaisista, sanoi minun harmaasta kollarista syksyllä, että "ihana toi vieläkin, se on niin treenipaita".
