Vapaaehtoistyö vapaaehtoista?

Olen tässä viimeisen vuoden aikana pohdiskellut paljon omia vaikuttimia tehdä tätä tanhuilu-jutskaa. Omalla kohdallani lasken sen vapaaehtoistyöksi, vaikka silloin tällöin kurssin vetämisestä pienen palkan saankin. Peruselanto minulle kuitenkin tulee ihan muista töistä.

Wikipediasta löysin seuraavaa:
Vapaaehtoistyö on yksittäisten ihmisten tai yhteisöjen hyväksi tehtyä toimintaa, josta ei saa rahallista korvausta eli palkkaa. Sitä tehdään omasta vapaasta tahdosta, ilman pakkoa. Vapaaehtoistoiminnaksi ei myöskään lasketa toimintaa, jota pidetään velvollisuutena perhettä tai sukua kohtaan. Jotkut toimintaa organisoivat yhteisöt saattavat maksaa vapaaehtoimintaan osallistumisesta kulukorvauksia (esimerkiksi matkakorvauksia) Vapaaehtoistyötä voi tehdä kuka tahansa iästä ja asuinpaikasta riippumatta kykyjensä, aikataulunsa ja voimavarojensa mukaan. Kotimaan lisäksi vapaaehtoistyötä voi tehdä myös ulkomailla.

Aika osuva määritelmä, noinhan se on. Vai onko?

• Teenkö tätä omasta vapaasta tahdosta ja ilman pakkoa? Kuinka monesti on ollut pakko tehdä, kun kukaan muukaan ei tee? "Jonkun on pakko" -marttyyriys kukkii aina silloin tällöin.
• Montako kertaa on naputettu matkakorvauksista. Harrastushan saa maksaa. Joo, no tätä minä en hirveän usein omalla kohdalla naputa. Mutta tasa-arvoinen pitää olla.
• Voimavarojen ja ajan käyttö ei ihan aina ole itsestä kiinni. Varsinkin niinä kertoina, kun jonkun on pakko tehdä. Voin myöntää, että aina silloin tällöin on vähän uupunut.
• Viimeinen lause kyllä pitää paikkansa. Nordlek rules (vaikka viimeksi jäi väliin). Ja reissut on kivoja.

On se. Hulluahan tämä on, mutta hullummalta tuntuisi, jos ei tätä tekisi.

Puistokulmassa porukalla

Ohjelmat, varsinkin kenttäohjelmat, on yleensä tehty kahdeksalle parille. Kuitenkaan kovin monessa ryhmässä ei ole tuota määrää tanssijoita, joten ison kuvion harjoittelu jää aina vähän vajanaiseksi. Haamuja käytetään ja kuvitellaan paljon, toisille se on helpompaa kuin toisille.

Isossa porukassa on yhdessä tekemisen voimaa. On upea tunne, kun vastakkaisrivi on oikeasti pitkä. Vertaistuen määrä on suuri, kun karkeloon lähtö on kaikilla yhteinen. On jännä tunne, kun huomaa olevansa vain yksi monista, mutta kuitenkin äärettömän tärkeä isossa kuvassa! Siitä se kentällä tanssimisen juju minusta onkin. Yksin yhdessä tärkeänä, ymmärrättekö mitä minä yritän sanoa...

Ohjaajat käyvät ohjelmistokursseilla syksyisin harjoitusvuoden aluksi. Syksyn mittaan heidän viestimänä ryhmissä haetaan askeleita, kuvioita, otteita, saadaan haju asiasta. Ja sitten helmikuun ensimmäisenä lauantaina kokoonnutaan yhdessä tanssijat tanssimaan porukalla.

Eilen oli Puistokulman kurssi perinteisesti jo monettakohan kertaa.

Meitä oli melkein 50 tanssijaa, koko sali täynnä. Neljä innokasta täyttä kuviota, yksi jokaisessa nurkassa. Yhdessä tanssiessa isossa porukassa saa kaverista tukea, yksi muistaa yhden jutun, toinen toisen. Minä nosta yhtä tanssijaa ja toinen nostaa minua. Jokainen unohtaa jotain ja kaikki muistaa yhden.

Huomasin eilen jännän jutun. Mikkeliläiset tanssii aina oikealla alhaalla kulmakuviossa, vantaalaiset siinä ikkunan vieressä, takana Erkin johdolla Espoota ja Tanhu-Visaa. Ja ylhäällä Summa. Tuttua ja turvallista, ja Matti pelimannina.

Eilisen jutut olivat kanin kädet, nilkkojen käyttö, parin ja kuvion tanssiminen yhdessä!



Tällaisella kurssilla opettaminenkin on mukavaa. Valtaosa on treenannut aiemminkin, eteneminen on suht ripeää, päästään nopeasti isoon tanssimiseen ja yhteisöllisyyden tunteeseen. Onnistumisen tunne aamun haaluilusta iltapäivän läpimenoon on hieno!

Iso kiitos kaikille ohjaajille ryhmissä, te teette sen isoimman työn. Opetatte perusteet, hiotte karkelot, kertaatte vuoroja loputomasti! Minä saan sitten kuoria kerman päältä.

Seuraavan kerran näissä merkeissä Tampereella 1.3. Soitelkaa Erkille, jos mielitte mukaan tanssimaan!