Lauantain vietin Tampereella SNL:n aikuisten katselmusta seuraten. Lämpimässä Sorin Sirkuksen salissa yläpenkissä 17 esitystä katsoin alusta loppuun.
Esityksiä seuratessa tunnelmat reissasivat laidasta laitaan. Joistakin esityksistä tykkäsin paljon, joistakin jopa kylmien väreiden verran. Toisista en sitten niinkään pitänyt, yksi kyllästytti ihan totaalisesti ja yhden aikana mietin mikä ihme se on ja pitäisikö taputtaa mukana, jotta yleisö ei olisi niin hämmentynyttä.
Valtaosalla ryhmistähän jokaisen tanssijan tanssitaito oli hyvä, jos ei jo sitten erinomainen. Joillakin kunto loppuu, jotkut jaksavat loppuun saakka. Toisen ryhmän esitys oli ryhmänsä näköinen, toisella taas tuntui olevaan homma vähän hukassa ja oma olo epämukava. Oli upeaa ja vähemmän upeaa. Ja Sysmäläinen ja Heikkilä.
Jokaiselle esitykselle nostan hattua. Voin arvata sen jännityksen ennen esitystä ja suuren harjoitustuntien määrän vuoden mittaan. Jo se, että lähtee mukaan, on osoitus rohkeudesta laittaa itsensä alttiiksi arvostelulle. Jokainen esitys ansaitsee tulla katsotuksi ja kannustetuksi jo siitä syystä.
Tämän tarkemmin en halua ryhmiä järjestykseen laittaa, sitä varten oli siellä ne arvioitsijat. Lukekaa täältä.
Kaksi asiaa on pohdituttanut lauantain jälkeen...
Koska alkaa aikuisuus? Kuinka nuori on aikuinen?
Missä olivat ne ihan perusaikuistanssijaryhmät? Sellaiset viisikymppisten , jotka harjoittelevat perustanhuja vuodesta toiseen, tykkäävät niistä lansseista ja repolaisista, åttamanista ja karjalankatrillista ja niistä tehdyistä sulavista kuvioista?
Olen koko ikäni tanhuillut. Siis tanssinut itse, ohjannut, opettanut, kokoustanut, lukenut ohjeita, katsonut videoita, käynyt kesäjuhlilla, kuluttanut kenkiä, laulanut lujaa ja hiljaa, hymyillyt, itkenyt, reissannut, valvonut, huoltanut, ommellut, kantanut, tiskannut, juontanut, rakastanut, vihannut, nauranut, kirjoittanut, kuvannut, piirtänyt, lohduttanut, edustanut ...
maanantai 15. huhtikuuta 2013
Musta tuntuu
Olen vuosien mittaan katsonut monta esitystä, tosi monta. Määrällisesti varmasti kaikkein eniten tanhuilua jossakin muodossa, mutta muutenkin tykkään käydä katsomasa ja kokemassa erilaisia esityksiä; tanssia, teatteria, elokuvia, musiikkia...
Minusta hyvä esitys herättää aina tunteita, mielikuvia ja ajatuksia. Jotakin lähtee ajatuksissa liikkeelle, nostaa pintaan mietteitä. Ne voivat olla ihastuneita huokauksia, liikutuksen kyyneleitä, vilpitöntä mukana elämisen tunnetta, halua taputtaa. Tai sitten toiselta laidalta, ei välttämättä ihastuneita tai hurmioituneita, myös vihaa, inhoa, kauhistusta. Nekin voivat olla hyviä esityksiä, vaikka en ehkä itse ymmärtäisi syvintä tarkoitusta.
On niitäkin esityksiä tullut vastaan, jotka eivät tunnu missään. Esityksen aikana väsyttää, kyllästyttää. Kun nousee ajatus, että kauanko tämä vielä kestää, miksi tämä esitys on tehty.
Minusta jokaisen, joka esityksiä tekee, koreografioi, koostaa, ohjaa, pitäisi miettiä miksi juuri sitä esitystä tekee. Mitä sillä haluaa kertoa, mikä on sen tarkoitus. Seisoa tuotantonsa takana. Sellaisella esityksellä ei mene vikaan. Se syy pitäisi saada välitettyä yleisölle, ja siinä tulevat mukaan esiintyjät. Onko heillä ymmärrys miksi esitys esitetään siinä paikassa sille yleisölle? Jos ymmärtävät, niin se ei mene vikaan.
Jäin tätä pohtimaan viime viikonlopun SNL:n katselmusten jälkeen. Valtaosa esityksistä herätti jonkun tunteen, hymyn ihanasta energiasta kuten Livakoiden Ellit tai Riijareiden kahvihetki metsässä. Tai Kirjavien kaunis maalaus, jota oli suuri nautinto katsoa. Osa taas ei tuntunut mitään, se syy tuntui olevan kadoksissa.
Luokittelujen tuloksiin, joille on omat ohjeistuksensa, en ota mitään kantaa tällä. Kaikkia esityksiä en nähnyt, mutta luotan arvioitsijoiden kykyyn tehdä päätöksensä ohjeiden mukaan. Mestaruusesitys voi jättää kylmäksi siinä kuin harrastuskin, mutta myös toisin päin. Nämä ovat niitä "musta tuntuu" asioita enemmän kuin mitattavia määreitä.
Minusta hyvä esitys herättää aina tunteita, mielikuvia ja ajatuksia. Jotakin lähtee ajatuksissa liikkeelle, nostaa pintaan mietteitä. Ne voivat olla ihastuneita huokauksia, liikutuksen kyyneleitä, vilpitöntä mukana elämisen tunnetta, halua taputtaa. Tai sitten toiselta laidalta, ei välttämättä ihastuneita tai hurmioituneita, myös vihaa, inhoa, kauhistusta. Nekin voivat olla hyviä esityksiä, vaikka en ehkä itse ymmärtäisi syvintä tarkoitusta.
On niitäkin esityksiä tullut vastaan, jotka eivät tunnu missään. Esityksen aikana väsyttää, kyllästyttää. Kun nousee ajatus, että kauanko tämä vielä kestää, miksi tämä esitys on tehty.
Minusta jokaisen, joka esityksiä tekee, koreografioi, koostaa, ohjaa, pitäisi miettiä miksi juuri sitä esitystä tekee. Mitä sillä haluaa kertoa, mikä on sen tarkoitus. Seisoa tuotantonsa takana. Sellaisella esityksellä ei mene vikaan. Se syy pitäisi saada välitettyä yleisölle, ja siinä tulevat mukaan esiintyjät. Onko heillä ymmärrys miksi esitys esitetään siinä paikassa sille yleisölle? Jos ymmärtävät, niin se ei mene vikaan.
Jäin tätä pohtimaan viime viikonlopun SNL:n katselmusten jälkeen. Valtaosa esityksistä herätti jonkun tunteen, hymyn ihanasta energiasta kuten Livakoiden Ellit tai Riijareiden kahvihetki metsässä. Tai Kirjavien kaunis maalaus, jota oli suuri nautinto katsoa. Osa taas ei tuntunut mitään, se syy tuntui olevan kadoksissa.
Luokittelujen tuloksiin, joille on omat ohjeistuksensa, en ota mitään kantaa tällä. Kaikkia esityksiä en nähnyt, mutta luotan arvioitsijoiden kykyyn tehdä päätöksensä ohjeiden mukaan. Mestaruusesitys voi jättää kylmäksi siinä kuin harrastuskin, mutta myös toisin päin. Nämä ovat niitä "musta tuntuu" asioita enemmän kuin mitattavia määreitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)