maanantai 17. helmikuuta 2014

Vapaaehtoistyö vapaaehtoista?

Olen tässä viimeisen vuoden aikana pohdiskellut paljon omia vaikuttimia tehdä tätä tanhuilu-jutskaa. Omalla kohdallani lasken sen vapaaehtoistyöksi, vaikka silloin tällöin kurssin vetämisestä pienen palkan saankin. Peruselanto minulle kuitenkin tulee ihan muista töistä.

Wikipediasta löysin seuraavaa:
Vapaaehtoistyö on yksittäisten ihmisten tai yhteisöjen hyväksi tehtyä toimintaa, josta ei saa rahallista korvausta eli palkkaa. Sitä tehdään omasta vapaasta tahdosta, ilman pakkoa. Vapaaehtoistoiminnaksi ei myöskään lasketa toimintaa, jota pidetään velvollisuutena perhettä tai sukua kohtaan. Jotkut toimintaa organisoivat yhteisöt saattavat maksaa vapaaehtoimintaan osallistumisesta kulukorvauksia (esimerkiksi matkakorvauksia) Vapaaehtoistyötä voi tehdä kuka tahansa iästä ja asuinpaikasta riippumatta kykyjensä, aikataulunsa ja voimavarojensa mukaan. Kotimaan lisäksi vapaaehtoistyötä voi tehdä myös ulkomailla.

Aika osuva määritelmä, noinhan se on. Vai onko?
  • Teenkö tätä omasta vapaasta tahdosta ja ilman pakkoa? Kuinka monesti on ollut pakko tehdä, kun kukaan muukaan ei tee? "Jonkun on pakko" -marttyyriys kukkii aina silloin tällöin.
  • Montako kertaa on naputettu matkakorvauksista. Harrastushan saa maksaa. Joo, no tätä minä en hirveän usein omalla kohdalla naputa. Mutta tasa-arvoinen pitää olla.
  • Voimavarojen ja ajan käyttö ei ihan aina ole itsestä kiinni. Varsinkin niinä kertoina, kun jonkun on pakko tehdä. Voin myöntää, että aina silloin tällöin on vähän uupunut.
  • Viimeinen lause kyllä pitää paikkansa. Nordlek rules (vaikka viimeksi jäi väliin). Ja reissut on kivoja.

On se. Hulluahan tämä on, mutta hullummalta tuntuisi, jos ei tätä tekisi.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Puistokulmassa porukalla

Ohjelmat, varsinkin kenttäohjelmat, on yleensä tehty kahdeksalle parille. Kuitenkaan kovin monessa ryhmässä ei ole tuota määrää tanssijoita, joten ison kuvion harjoittelu jää aina vähän vajanaiseksi. Haamuja käytetään ja kuvitellaan paljon, toisille se on helpompaa kuin toisille.

Isossa porukassa on yhdessä tekemisen voimaa. On upea tunne, kun vastakkaisrivi on oikeasti pitkä. Vertaistuen määrä on suuri, kun karkeloon lähtö on kaikilla yhteinen. On jännä tunne, kun huomaa olevansa vain yksi monista, mutta kuitenkin äärettömän tärkeä isossa kuvassa! Siitä se kentällä tanssimisen juju minusta onkin. Yksin yhdessä tärkeänä, ymmärrättekö mitä minä yritän sanoa...

Ohjaajat käyvät ohjelmistokursseilla syksyisin harjoitusvuoden aluksi. Syksyn mittaan heidän viestimänä ryhmissä haetaan askeleita, kuvioita, otteita, saadaan haju asiasta. Ja sitten helmikuun ensimmäisenä lauantaina kokoonnutaan yhdessä tanssijat tanssimaan porukalla.

Eilen oli Puistokulman kurssi perinteisesti jo monettakohan kertaa.

Meitä oli melkein 50 tanssijaa, koko sali täynnä. Neljä innokasta täyttä kuviota, yksi jokaisessa nurkassa. Yhdessä tanssiessa isossa porukassa saa kaverista tukea, yksi muistaa yhden jutun, toinen toisen. Minä nosta yhtä tanssijaa ja toinen nostaa minua. Jokainen unohtaa jotain ja kaikki muistaa yhden.

Huomasin eilen jännän jutun. Mikkeliläiset tanssii aina oikealla alhaalla kulmakuviossa, vantaalaiset siinä ikkunan vieressä, takana Erkin johdolla Espoota ja Tanhu-Visaa. Ja ylhäällä Summa. Tuttua ja turvallista, ja Matti pelimannina.

Eilisen jutut olivat kanin kädet, nilkkojen käyttö, parin ja kuvion tanssiminen yhdessä!



Tällaisella kurssilla opettaminenkin on mukavaa. Valtaosa on treenannut aiemminkin, eteneminen on suht ripeää, päästään nopeasti isoon tanssimiseen ja yhteisöllisyyden tunteeseen. Onnistumisen tunne aamun haaluilusta iltapäivän läpimenoon on hieno!

Iso kiitos kaikille ohjaajille ryhmissä, te teette sen isoimman työn. Opetatte perusteet, hiotte karkelot, kertaatte vuoroja loputomasti! Minä saan sitten kuoria kerman päältä.

Seuraavan kerran näissä merkeissä Tampereella 1.3. Soitelkaa Erkille, jos mielitte mukaan tanssimaan!


tiistai 28. tammikuuta 2014

Tanhua en kokeile koskaan, osa 2

Pari viikkoa sitten kerroin siitä polttariporukasta, joiden kanssa veivattiin humppaa. Niitä perusmiehiä, jotka muka ei koskaan tanhua. Pah, suuria sanoja! Nämä on niin tanhupoikia, niin tanhupoikia, eivät vain tienneet sitä aiemmin.

Tavattiin poikain kanssa lauantaina häissä uudelleen ja oli esityksen aika. Minä olin ällikällä lyöty. Nämä komeat, vähän sellaista hunks-tyyppiä olevat herrat, olivat opetelleet tanssin kännykän videolta ja osasivat sen kuin vettä vaan.
Koreografian keskikohdan impro (kuva morsiammen kätköistä)
Siinä me sitten porukalla polkattiin sulhaselta morsiammelle - täysillä, heittäytyen, hetkessä eläen! Siinä oli sellainen energialataus, että sitä on hyvä avioparin vanhana kiikkustuolissa muistella.

Onnea Hanna ja Sami!

tiistai 21. tammikuuta 2014

Että sellainen päivä tänään

Tänään harmittelin, että olin luvannut itselleni julkisesti, että tallennan tanhuilutuntemuksiani koko vuoden näillä blogikirjoituksilla. Olisi mukava kirjoitella vain mukavia asioita ja turinoida hassuista sattumuksista.

Mutta aina se ei ole niin. Tässäkin hommassa on ne harmaat päivät ja oma pohjimmainen motivaatio on kaivettava sieltä syvältä.

Tänään aamusta alkaen tanhuiluun liittyen:
  • naputusta tekstiviestillä
  • sähköpostissa tyhmiä viestejä
  • hoitamattomia asioita korjattavana
  • välien selvittelyä
  • syntipukkina olemista
No sain sen sanottua. Ei tämä aina niin mukavaa ole.

Mutta ... - treenit, niin pikkulikoilla kuin isoillakin, oli tänään mukavat! On hienoa saada seurata, kun pienet löytävät polkan, yksi kerrallaan se napsahtaa paikalleen. Mitäs sanoisin niistä isommista. Sanotaan, että Jäähdyttelijöillä ja niiden ohjaajalla tuntui jääneen tänään hoksottimet kotiin. Nauruksihan se meni.

Siis nukkumaan tanhuilusta tykäten, kaikesta huolimatta!

torstai 16. tammikuuta 2014

Folkkiksella (taas)

Oletan tämän blogin lukijakunnan olevan pääasiassa tanhuiluihmisiä. Tämän tekstin kohdalla siitä tuli pienoinen kriisi. Viikon verran on kaikki tuutit tanhuilupiireissä olleet täynnä Folklandia-raportointia: linkkejä paikallislehtien juttuihin, kuvia, hehkutusta tunnelmasta, kuvia Facebookissa jatkoilta.... Keksipä siihen sitten joku uusi ja yllättävä näkökulma vielä näin viikon päästä.

Olen Folkkiksen vakiokävijöitä, vain kerran olen ollut pois. Jotakin on muuttunut, minä tai folkkis.

Ensimmäiset vuodet oli huumaavia. Ohjelmakarttaan jo kotona tehtiin reitti, että varmasti ehtii katsomaan kaikki esitykset, mitä halusi. Jonotettiin konsertteihin, jotka olivat täynnä ja esiintyjiä kunnioitettiin istumalla paikallaan esityksen ajan. Esitykset olivat uusia, ryhmät uusia, vaikutteita ja ideoita imi itseensä imurin lailla. Oli riemukasta nähdä ystävät, meteliä alimpien kerrosten hytissä. Menomatka Turkuun oli bingoa, yhteislaulua, intoa pinkeänä odotusta. Ja ei ollut toivoakaan, että olisi ehtinyt syömään istuen kunnolla missään välissä. Satamaan palatessa alkoi jo seuraavan odotus.

Nyt siitä on tullut peruskauraa. Esitykset olin valtaosin nähnyt jo aiemmin; tietenkin oma syy, mitäs kuljen katsomassa kaikki kemut. Ei ollut kiire katsomaan oikeastaan mitään. Ei ole enää niitä Folkkislippuja, joista tietää, että kemuissa ollaan. Istuin pitkää aamiaisella, kävin kaupassa, kävin syömässä. Kotimatka on odotusta, että pääsee äkkiä kotiin.

Mukavinta tällä kertaa oli tehdä reissua Usvan kanssa. Saada elää mukana heidän intoaan esityksestä, letitystä, huulipunaa, lavan liukkauden analysointia, onnistunutta esitystä. Seurata sivusta heidän intoaan saada tanssia ihan missä vaan, valvoa koko yö, nuoruuden intoa pirskahdellen. Ylpeyttä siitä, että he ovat loppujen lopuksi hyvin käyttäytyviä nuoria. Ja vastuunottavia itsestään ja toisistaan tarpeen tullen. Haleja ja suukkoja - sillä lailla kuin minä aina teen - jokaiselle Usvalaiselle, joka tätä lukee.

Toiseksi mukavinta oli pieni äidillinen ylpeys hiljaa sisälläni siitä, että yksi vanhoista tanssijoistani tanssi omassa esityksessään niin kauniisti, rauhallisesti omassa olossaan. Miten siitä pienestä pojasta, jota vauvasta saakka olen seurannut, on kasvanutkaan komea, taitava ja asialle omistautunut nuori mies. Katrillin keikka afrikkalaistunnelmien lempeässä poljennossa polskaa keinuttaen oli hieno (ja uusi), sitä olisin katsonut kauemminkin.

Haluaisin uusia esityksiä, sellaisia värähdyksiä esityksistä sisälläni, että tietäisin tanssin olevan elossa. Haluaisin yllätyksiä. Pelaammeko me liian varman päälle? Tuomme ja tilaamme esitykset, jotka on esitetty jo monta kertaa aiemmin, tiedämme ne. Emme ota riskejä. Enhän minäkään ottanut, vaan toin Usvan kanssa sen mitä pyydettiin, vanhan tutun esityksen.

Kyllä nuo nuoremmat olivat siitä ihan yhtä innoissaan kuin minäkin aikoinaan. Sovitaan sitten niin, että minä olen tullut vanhaksi.

Seuraavalle pitäisi tilata liput... Pitäisikö itse lähetä esiintymään, jotta tuntuisi vatsanpohjassa varmasti?



maanantai 6. tammikuuta 2014

Tanhuiluarki alkoi

Se on sitten tavallinen tanhuilu tälle vuodelle aloitettu, ensimmäinen reenikerta Usvalla ja hallituksen järjestäytymiskokous.



Reeneistä ei mitään ihmeellistä raportoitavaa, Folkkiksen keikkaa hiottiin. Valsseja, 1-,2-,3-askeleella tuleviin juttuihin. Tavalliset, mukavat reenit.

Kokous tällä hallituksella ensimmäinen. Vähän tunnustelevaa, missä mennään, mitä tekemättä, mitä pitäisi tehdä, miten pitäisi tehdä. Jostain pitäisi keksiä itselleen niitä akunlatausaihioita tähän puuhaan.

Tästä se taas lähtee!

perjantai 3. tammikuuta 2014

Tanhua en kokeile koskaan!

Laitapa silmät kiinni ja kuvittele seuraavaa...

Tanssisaliin saapuu 11 komeaa, pitkää, iloista, innostunutta miestä minun seurakseni. Iloista pirskahtelevaa naurua kuuluu, pari sihahdusta myös. Ulkovermeet riisutaan siihen seinän viereen, ihan kuin olisivat ennenkin käyneet siellä reeneissä.

 Alkupiirin jälkeen aloitetaan Lintu lensi oksalle, minä menen mukaan ja saadaan siitä 6 paria pyörähtelemään. Kaikki tanssii JA laulaa!!! Ja yksi riisuu kalsareilleen.

Harjoitus jatkuu pienen tankkaustauon jälkeen. Perustanhujutskat mennään yhdessä mukisematta, porttileikkiä, Seniä, tanssitaan polkkaakin.

Tunnin jälkeen yksi kommentoi, että ihan tää on kunnon reeniä. Ja vedetään vielä kerran se polkka!!

Tanhu-/perhe-/ihanmikävaanystäväni Hanna-Mari on menossa naimisiin hetken päästä. Hänellä on siis katsottuna valmiiksi mies, joka oli päästänyt kuulema suustaan kerran, ettei koskaan kokeile tanhua. Sitä siis poikaporukalle polttareihin.

Tänään oli opelle parasta tanhua pitkään aikaan! Poijat olivat mukana kuin 100 jänistä, mennään ihan mitä sä vaan sanot -porukka. Oppi menee päähän kuin häkä, kukaan ei urputa härkäpareista, laulavat sielunsa syvyyksistä, osaavat laskea tahtiin!

Tänään siis 11 raavasta miestä kokeili tanhua, ja selvisi hengissä!

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

2014 - Juhlavuosi hip hei

Pitkästä aikaa... kaiken maailman seuratoiminnan koukeroiden vuoksi pidin taukoa kirjoittamisesta. Mutta taas täällä.

2014 on iso vuosi tanhuilun saralla minulle. Tai oikeastaan viime syksynä, kun treenit alkoivat, alkoi minun 40. tanhuiluvuoteni. En ole koskaan pitänyt välivuotta, sellaista etten olisi jotakin liippaavaa tehnyt. Koko 40 vuotta on joku ryhmä treenannut, siihen päälle sitten säännöllisen epäsäännöllisesti kokoustamista sun muuta. En oikeastaan ole kamalasti miettinyt, että se olisi paljon. Kaipa se on jollain mittapuulla.


Sepän soitto 1975, takana yksi tanhuiluvuosi.
Toisekseen kotiseurani Hyvinkään Kansantanssijat ry täyttää myös 40 vuotta. Ja erinäisten koukeroiden jälkeen minä olen tämän vuoden meidän puheenjohtaja.

Haluan kirjoittaa tätä vuotta itselleni muistiin. Mitä tapahtuu yhdessä seurassa, yhden ihmisen silmin ja korvin tällaisen vuoden aikana. Todennäköisesti säännöllisen epäsäännöllisesti ja monilla ei kulmilla.
Katsotaan mitä vuosi tuo tullessaan!
-pia