Tikkuristiä pitkästä aikaa

Minähän tykkään kirjoittaa, kirjoittelen päiväkirjaa, paria blogia, töissä teen viestintää... eli onnekseni myös saan kirjoittaa.

2006 polkaisimme tanhuiluystäväni Sannan kanssa pystyyn Hyvinkään Kansantanssijoille tiedotuslehden, joka ristittiin Tikkuristiksi ihan oikean nimikilpailun kautta. Vuosien saatossa kävi ketuttamaan muutamaan otteeseen, kun odottelin tekstejä niitä luvanneiltä. Samaan syssyyn oli muutkin ketutukset samassa piirissä ja jätimme homman muille.

Nyt kun olen tietoisesti jättänyt muut kokoustamiset vähemmälle, ja antanut itseni valita mitä haluan kansantanssin eteen tehdä, niin minullahan on aikaa vaikka mihin. On on, vaikka minulle eräässä yhteydessä kerrottiin muiden toimesta, että minun työni haittaa tanhuilua niin paljon, ettei minun kannata ottaa mitään vaativaa hommaa vaan antaa ne muiden hoidettavaksi. Mikä ihana tekosyy käytettäväksi tulevaisuudessa...

No kuitenkin ihan itsekkäistä syistä lupauduimme Sannan kanssa jälleen päätoimittajiksi. Ja toissapäivänä teimme pitkästä aikaa yhdessä lehteä, ja eilen se postitettiin. Kuinka mukavaa tuo pitkästä aikaa olikin, säätämistä kuville, tekstille, asettelua, taittoa... Tuossa tekemisessä vielä plussana on se, että Sannan kanssa on helppo tehdä yhdessä töitä. Ajatukset meillä menevät samalla ladulla, visio tulevasta tuotoksesta on yhteinen ja toisen ideaan saa helposti rakennettua uutta. Minä aloitan tyypilliseen tapaani ja Sanna potkii myös lopettamaan ne.

Tikkuristi 3/2012 lähti eilen maailmalle. Löytyy täältä, jos haluat käydä lukaisemassa. 

Pikkupyhät nyt!

Välipäivät on niin tylsää aikaa, odotellaan seuraavaa syytä juhlistaa jotakin. Välitilassa odotellaan tammikuun ja arkirytmin alkamista uudelleen. Haahuillaan vaan joulun ja uuden vuoden välissä. Töissä ei ole oikein ketään ja teen roikkuhommia pois.

Ei, ei!! Pois kaikki välitilaihmettelyt - nyt on pikkupyhät, erinomainen syy ilonpitoon!

Joulukuun ‎27.-28. ovat kolmas ja neljäs joulupäivä. Vanhan kansan mukaan ne ovat pikkupyhiä, jääneet peruja katoliselta ajalta kansan tapoihin. Eivät olleet niin pyhiä, että työnteko olisi kokonaan kielletty ja kamalia sattuisi, jos siihen ryhtyisi, mutta ei arkeakaan normaaliin työntekoon. Pikkupyhinä on ollut tapana pitää rakennustalkoita, aloitettiin hirsitalon rakennus ja yhdessä tehtiin. Naiset kutoivat ja tekivät kevyitä töitä.

Ja nuorisolle varsinkin mukavaa aikaa, kokoonnuttiin talkoiden päättäjäisiin. Leikittiin hanhisilla, panttileikkejä, sormikoukkua ja kivenkätkemistä. Hyvä syy tavata ja seurustella. Ja tansseja pidettiin, jos vain tupa jostakin sitä varten saatiin!

Eli ei siis mitään velttoilua, vaan juhla jatkuu edelleen pikkupyhänä! Turnauskestävyyttä vaan kaikille.

Hyvää joulua....

Aatonaaton hartaudesta juuri kotiutuneena, näissä tunnelmissa. Hyvää joulua!
-pia

Maa on niin kaunis,
kirkas Luojan taivas,
ihana on sielujen toiviotie.
Maailman kautta
kuljemme laulain,
taivasta kohti matka vie.

Kiitävi aika,
vierähtävät vuodet,
miespolvet vaipuvat unholaan.
Kirkasna aina
sielujen laulun
taivainen sointu säilyy vaan.

Enkelit ensin
paimenille lauloi,
sielusta sieluhun kaiku soi:
Kunnia Herran,
maassa nyt rauha,
kun Jeesus meille armon toi.


Samuli Edelmann - Maa on niin kaunis (Virsi 30) on MUZU.TV.

Hedelmäsalaatti

Jouluna pestiin pirtti lattiasta kattoon, hiekalla ja lipeällä hangattiin lattiat, tuotiin uudet oljet. Tehtiin ruokaa paljon, suolakalaa, laatikoita... Vaatteet pestiin rantavedessä, kynttilät oli valettu jo aiemmin.

Joulu on perinteiden kulta-aikaa. Kodeissa leivotaan, tehdään laatikoita, paketoidaan lahjoja, siivotaan, koristellaan koti, poltetaan kynttilöitä... Perinteiseen jouluun kuuluu tehdä kaikki itse alusta alkaen, muuten ei tule kunnon joulu.

Todellisuus on taitaa kuitenkin monessa kodissa toisenlainen, kiire ja tohina joulun alla kasvaa vaikka ei kotona mitään tekisikään. Projektit pitää saada valmiiksi töissä, uutta budjettia väännetään jo ensi vuodeksi, lapsilla on harrastusten joulukonsertit, koulun joulujuhlat, myyjäiset ensi kesän reissulle, ... Kuka siinä jaksaa tehdä itse joulukortten kartongit vanhoista sanomalehdistä, siivota kaapit ja aakkostaa mausteen, tehdä laatikot ja liottaa lipeäkalat, lahdata sian ja kaataa kuusen.

Eiköhän se riittäisi, kun tekee niitä omia perinteitä jaksamisen mukaan. Ei nuo vanhat perinteet mihinkään häviä, niitä on mukava muistella ja ihastella, mutta tulee se joulu vaikka kaikkia ei orjallisesti toteuttaisikaan. Marttaliiton Marianne lupasi telkkarihaastattelussa niin, ja Martat on kotiasioissa ainakin minusta aika oikeassa.

Mietin, mitkä ovat minun jouluperinteitä. Sellaisia, mitä ilman ei ole joulu. Eipä löytynytkään kovin montaa asiaa, vähän yllätyksenä itsellekin. Pakko on myöntää, että joulu onkin enemmän mielentila kuin mitään ulkoista. Se on testattu vuosien mittaan, joulua olen viettänyt niin monessa paikassa ja monilla perinteillä, että kaikki ne tuntuvat oikeilta.

Mutta on yksi, mitä ilman ei joulu tule: Hedelmäsalaatti. Ihan sellainen tavallinen sekahedelmäpurkkipohjainen, lisätään banaania, omenaa, appelsiinia ja viinirypäleitä ja liemeksi ihan vaan sokerivettä. Tätä oli mummulassa porstuan komuutin päällä ämpärillinen ja sitä sai syödä niin paljon kuin halusi.

Folklandiaa odotellessa

Usvan kanssa ollaan ensimmäistä kertaa menossa Folklandialle. Olemme paikalla kahdessa roolissa, Karjalaisen Nuorisoliiton edustusryhmänä ja sen lisäksi vielä kummiyhtyeenä. Aika polleana olen kyllä heistä!

On hienoa, kun saa olla mukana siinä innossa ja odotuksessa mitä nuorissa löytyy. Muisto omasta ensimmäisestä "aikuisten" reissusta kutkuttaa, uutta ja varmasti jotakin ihmeellistä. Mitä otan mukaan, mitä tapahtuu, kenen kanssa samaan hyttiin...

Treenattu on. Kartsulla mennään, kun se kerran pyydettiin. Tiivistettiin ja saatiin toivottuun aikaan sopimaan. Vielä viimeinen treeni loppiaisena, puku sileäksi ja se on siinä.

Vielä pitää juhlia sitä ennen joku joulu ja uusivuosi ....

Nyt takaisin noihin jouluvalmisteluihin.
-pia

ps. Usvan kuva löytyy Folklandia-sanomien takakannesta.

Rump rump rullaa

Olen tilaanut Lauri Järvilehdon Ajattelun ammatilainen blogin sähköpostiini. Tänä aamuna siellä odotti niin hieno viesti, Leikki on lapsen työtä – mutta niin se on aikuisenkin, että melkein purskahdin itkuun. Se kaikki leikkiminen ei olekaan vain lasten juttu vaan ihan kelpo tekemistä aikuisillekin, ihan kuten olen epäillyt.

Muutama vuosi sitten olin leikkiä käsittevällä kesäyliopiston kurssilla. Siellä fokus oli vain lapsissa ja miten ja minkälainen leikki on mukana eri ikävuosina kasvua tukemassa. Kysyin siis ammattilaiselta, että onko leikki aikuisille tärkeää ihan "tieteellisesti"? Tämä kasvatusammattilainen oli sitä mieltä, että aikuinen ei tarvitse leikkiä, vaan "leikkii leikkivänsä" (suora lainaus). Ihan en sitä nurisematta niellyt, mutta pidin suuni kiinni.

Taustana kysymykselle oli se, että silloinen aikuisryhmäni leikki harjoituksissa säännöllisesti koskaan nurisematta, päinvastoin tuntuivat tykkäävän. Porttileikkiä, hippaa eri muodoissa, parinvaihtoa.... oivallisia alkuverkkajuttuja ja välipaloja aikuisillekin. Ja sama silmien säihke on aikuisellakin, kun leskisillä saa uuden parin. Ja sama pettymys, jos joku rikkoo sääntöjä ja voittaa vilungilla!

Tietysti voi sanoa, että tässä kaksi tieteentekijän näkökulmaa vastakkain, kurssilla saamani kasvatusammattilaisen ja filosofin. Minä valkkaan tuon filosofin tässä tapauksessa :).

Siis kaikki leikkimään isot ja pienet! Tulette terveemmiksi ja paremmiksi ihmisiksi. Jos ette muuta keksi, niin porttileikkiä:

Rump rump rullaa
kello löi jo kakstoista
keisari seisoo palatsissa
niin musta kuin multa
niin valkea kuin lunta
mitä varten sotamies on parempi kuin herra
se ken tulee viimeiseksi ompi kuolema!

Meidän pihalla leikittiin tuolla lorulla, mutta aidan toisella puolella jo toiselle. Tuo on siitä ihana, että versioita on miljuuna ja jokainen on niistä oikea.

Minä haastan jokaisen teistä lisäämään omalla pihallanne leikkimänne version tuosta kommentteihin! Minä osaan aika monta, katsotaan ovatko samoja!!

Korvike-Zumba

Eilen tapasin pitkästä aikaa vanhan kurssikaverin Varalan kansantanssinopettajakurssilta. Kuulumisia tanssin ja tanhuilun ympäriltä vaihdettiin ja hän kysyi minulta tanssinko itse jossakin ryhmässä. Oli ihan surullista vastata, etten tanssi.

Illan päätteksi kotiin ajellessa jäin miettimään tuota. Miksen tanssi missään ryhmässä? Ja miksi vain ohjaan ja tanssitan muita? Lennun kanssa mietittiin samaa joku aika sitten.

Tässä ehkä pari selitystä:

• Jos itse tanssisin säännöllisesti viikottain harjoittelevassa ryhmässä, haluaisin kehittyä tanssijana niin tekniikalta kuin ilmaisulta ja haluan saada palautetta omalle tanssille. Ja tekemisen sisältö olisi myös hyvä olla oman tanhuilufilosofian mukaista. Minulle itselleni säännöllinen harjoitus ei ole vain kunnon kohottamista tai tuttujen tapaamista, sitä voin sitten tehdä toisissa tilaisuuksissa. Ihan lähietäisyydellä ei ole tietääkseni tuollaista ryhmää.
• Jos itse tanssin ja löytyy ryhmä, jossa tuo olisi kohdallaan, niin silloin pitäisi minun myös antaa lupaus olla säännöllisesti mukana. Siihen en varmaan tällä hetkellä pysty muiden sitoumusten vuoksi.
• En tarvitse esiintymisiä saadakseni kiksit, vaan oikeastaan päinvastoin. Minulle riittää pelkkä treeni, jännitän liikaa esityksiä ja olen niissä ihan liian kaukana mukavuusalueeltani.

No huomenna jumppa-zumbaan, kun FolkJamiakaan ei ole näillä kulmilla ole minun tarpeisiin. Liikuntakeskuksen tunnilla tulee edes häivähdys tanssittua ja joku muu kertoo mitä pitäisi tehdä. Korviketta siis paremman puutteessa.

Itsenäisyyttä tanssittu

Itsenäisyyspäivänä on hieno olo. Saan olla suomalainen ja ylpeä siitä koko sydämestä. Kynttilät ikkunassa, telkkarissa linnanjuhlat, ja kupissa kuumaa teetä. Tanhuilun puitteissa itsenäisyyspäivän juhlistus alkoi jo tiistaina, kaikkien ryhmien kanssa olimme esiintymässä itsenäisyyspäiväjuhlissa ihanille yleisöille.

Usvan kanssa olimme päiväkeikalla aikuiskoulutuskeskuksen maahanmuuttajakoulutuksen itsenäisyyspäiväjuhlaan. Vasta hetki sitten Suomeen kotiutuneita maahanmuuttajia salillinen vastassa, miten hienoa on viedä positiivista suomalaista kuvaa heille. Ja myös nuorille tanssijoilleni kokemus, suomalaisuus on kasvava asia, siihen kuuluu myös uudet suomalaiset omilla perinteillä. Meistä jokainen antaa panoksensa siihen, kuinka ne sulatetaan yhteen. Sopu sijaa antaa!

Illalla Jäähdyttelijöiden ja Suhinan kanssa seurakunnan kerhojen itsenäisyyspäiväjuhlaan, esitystä ja poloneesia pienille ihmisille. Ei ole tähän mennessä missään Ransissille taputettu koko kappaleen ajan, innokkain yleisö koskaan. Suomalaisuuden positiivinen viesti aikuisilta lapsille, tanssien ylpeästi ollen omia itsejämme.

Onnea Suomi!

Kuusijuhlailua perinteisesti

Minun joulunalusaikaan on vuosikaudet kuulunut seuran kuusijuhla. Joka vuosi on tuo päivä tulee vähän yllättäen. Edellisen illan firman pikkujoulut painavat silmiä, vaikka ajoissa päästiin kotiin. Työt pakkaavat samalle viikolle ja syksyn väsymys painaa jo luita.

Kuusijuhlapäivä itsessään on aina kiireinen. Aamusta alkaen tohina on täysillä päällä, ohjaajat juoksevat ja miettivät oman aikataulunsa minuutti minuutilta. Sali kuntoon: kenen piti tuoda kynttilät ja osaako joku käyttää mikkiä? Harjoitukset: pysytäänkö aikataulussa, kuka puuttuu vielä? Puuro: kuka hakee ja riittääkö se kaikille, onko keliaakikoille omansa? Missä on juontaja, kuka myy lippuja, onko vaihtokassaa?

Mutta kun kello on kolme iltapäivällä, sali täynnä tanssijoita, pieniä ja isoja, vanhempia, sisaruksia, isovanhempia, niin kummallinen rauha laskeutuu sisälle. Tästä se taas lähtee, esiinnytään kukin ryhmä vuorollaan, lauletaan, syödään puuroa, seurustellaan muutama sana kaikkien kanssa ja pukki tulee käymään. Hyvin perinteistä ja niin rakasta. Vuodesta toiseen on sykähdyttää se ilo mikä lapsilla on, kun esiintyvät perheilleen ja kuinka suuri asia on lapsen esitys omille vanhemmille. Kuvia otetaan ja kilpaa kerrotaan kuinka hienosti meni.

Tämän vuoden kuusijuhla oli viime lauantaina. Ja kaikki perinteet kunniassaan, kiire, tohina, silittäminen, esitykset... Mistään hinnasta en kaikesta väsymyksestä huolimatta antaisi tuota päivää pois.

On myös myönnettävä, että vähän harmitti, ettei äitini päässyt katsomaan esityksiä tänä vuonna. Minullekin, vaikka jo näin vanha olen, on tärkeää, että äitini näkee minun työni tulokset. Enää harvemmin itse tanssimassa, mutta ne minun lapsoseni esittämässä minun tekemäni tanssin. Aivan kuin pienemmillekin lapsille, minullekin oman äidin kehu on tärkeää, vaikkakin se on aina vähän puolueellista. Mutta äitihän saa olla puolueellinen.

Yksi asia oikeastaan tuossa päivässä ihan naurattaa. Joka vuosi puuroa jää yli, siis joka vuosi. Ja joka vuosi saamme yhdessä pienen paniikin, millä niitä kantaa kotiin, kun kukaan ei ole ottanut mukaan astioita sitä varten. Josko ensi vuonna muistettaisiin tuokin!