Oletan tämän blogin lukijakunnan olevan pääasiassa tanhuiluihmisiä. Tämän tekstin kohdalla siitä tuli pienoinen kriisi. Viikon verran on kaikki tuutit tanhuilupiireissä olleet täynnä Folklandia-raportointia: linkkejä paikallislehtien juttuihin, kuvia, hehkutusta tunnelmasta, kuvia Facebookissa jatkoilta.... Keksipä siihen sitten joku uusi ja yllättävä näkökulma vielä näin viikon päästä.
Olen Folkkiksen vakiokävijöitä, vain kerran olen ollut pois. Jotakin on muuttunut, minä tai folkkis.
Ensimmäiset vuodet oli huumaavia. Ohjelmakarttaan jo kotona tehtiin reitti, että varmasti ehtii katsomaan kaikki esitykset, mitä halusi. Jonotettiin konsertteihin, jotka olivat täynnä ja esiintyjiä kunnioitettiin istumalla paikallaan esityksen ajan. Esitykset olivat uusia, ryhmät uusia, vaikutteita ja ideoita imi itseensä imurin lailla. Oli riemukasta nähdä ystävät, meteliä alimpien kerrosten hytissä. Menomatka Turkuun oli bingoa, yhteislaulua, intoa pinkeänä odotusta. Ja ei ollut toivoakaan, että olisi ehtinyt syömään istuen kunnolla missään välissä. Satamaan palatessa alkoi jo seuraavan odotus.
Nyt siitä on tullut peruskauraa. Esitykset olin valtaosin nähnyt jo aiemmin; tietenkin oma syy, mitäs kuljen katsomassa kaikki kemut. Ei ollut kiire katsomaan oikeastaan mitään. Ei ole enää niitä Folkkislippuja, joista tietää, että kemuissa ollaan. Istuin pitkää aamiaisella, kävin kaupassa, kävin syömässä. Kotimatka on odotusta, että pääsee äkkiä kotiin.
Mukavinta tällä kertaa oli tehdä reissua Usvan kanssa. Saada elää mukana heidän intoaan esityksestä, letitystä, huulipunaa, lavan liukkauden analysointia, onnistunutta esitystä. Seurata sivusta heidän intoaan saada tanssia ihan missä vaan, valvoa koko yö, nuoruuden intoa pirskahdellen. Ylpeyttä siitä, että he ovat loppujen lopuksi hyvin käyttäytyviä nuoria. Ja vastuunottavia itsestään ja toisistaan tarpeen tullen. Haleja ja suukkoja - sillä lailla kuin minä aina teen - jokaiselle Usvalaiselle, joka tätä lukee.
Toiseksi mukavinta oli pieni äidillinen ylpeys hiljaa sisälläni siitä, että yksi vanhoista tanssijoistani tanssi omassa esityksessään niin kauniisti, rauhallisesti omassa olossaan. Miten siitä pienestä pojasta, jota vauvasta saakka olen seurannut, on kasvanutkaan komea, taitava ja asialle omistautunut nuori mies. Katrillin keikka afrikkalaistunnelmien lempeässä poljennossa polskaa keinuttaen oli hieno (ja uusi), sitä olisin katsonut kauemminkin.
Haluaisin uusia esityksiä, sellaisia värähdyksiä esityksistä sisälläni, että tietäisin tanssin olevan elossa. Haluaisin yllätyksiä. Pelaammeko me liian varman päälle? Tuomme ja tilaamme esitykset, jotka on esitetty jo monta kertaa aiemmin, tiedämme ne. Emme ota riskejä. Enhän minäkään ottanut, vaan toin Usvan kanssa sen mitä pyydettiin, vanhan tutun esityksen.
Kyllä nuo nuoremmat olivat siitä ihan yhtä innoissaan kuin minäkin aikoinaan. Sovitaan sitten niin, että minä olen tullut vanhaksi.
Seuraavalle pitäisi tilata liput... Pitäisikö itse lähetä esiintymään, jotta tuntuisi vatsanpohjassa varmasti?
