Se on kuin polkupyörällä ajaminen

Se on kuin polkupyörällä ajaminen. Kun sen kerran oppii, niin ei sitä unohda. MOT.

Eilen oli lapsuuteni ja nuoruuteni ryhmän Punapaulojen treenit. Marraskuisen tapaamisen innostamana halusimme kokoontua uudemman kerran ja tanssia, ei pelkkää pulinaa pöydän ääressä. Edellisestä treenikerrasta olikin reilu parikymmentä vuotta, siis aikakin kaivaa ne tanhukengät kaapin pohjalta.

Perustanssimista oli treeniohjelmassa: Viitasaari, Kuuskolmonen, Lantti, Polkkakättönen, .... Ja tottakai Lintu lensi oksalle, Bingo ja Rankankalia!

Kaikki meni kuin vettä vaan, polkkakin lähti liikkeelle kuin itsestään, vaikka muuta osa epäili. Enkeliskahyppy onnistui kertaheitolla taaksepäin. Laulu raikasi syvältä ja hymyssä suin. Kädet oli niin nätisti nyrkissä vyötäröllä.  Hanurista tahdit ja menoksi, ei tarvittu kuin joku vuoroja vähän huutamaan..

Sen minkä lapsena oli oppinut, niin osattiin. Ja hyvin osattiinkin.

Tanhuilua aatteen puolesta

Minulta kysyttiin pari viikkoa sitten lehtihaastatteluun, miksi minä tanhuilen. Olin samaa asiaa pohtinut jonkin verran viime vuoden mittaan monelta kantilta, kun jouduin itselleni perustelemaan miksi jatkaa tanhuilua.

Olen aina tanhuillut?
Helpointa olisi varmaan sanoa, että olen aina tanhuillut ja näin kuuluu tehdä. Sinällänsä joo, totta on tuo. Mutta monen asian summana sen kyseenalaistin jokunen aika sitten.
Totesin ykskantaan, ettei se yksinään riitä syyksi.

Yhdessä tekemistä muiden ihmisten kanssa?
Sosiaalisena ihmisenä tämä on minulle sopivaa toimintaa. Yksin ei voi tanssia kansantanssia tai ainakin se on tuhottoman tylsää minusta.
Jos tämä olisi se voima, niin sittenhän voisin vaihtaa tämän vaikka koripallon pelaamiseen puulaakijoukkueessa tai Punaisen Ristin verenluovutuksen kahvituksen vapaaehtoistyöhön. Molemmissa tapaa paljon ihmisiä ja saa toimia yhdessä muiden kanssa.
Ei se pelkästään riitä.

Saan ohjata ryhmiä?
Tykkään ohjata. Saan palkkani, kun näen innostuksen toisen silmissä, oivalluksesta, riemusta ja uskomisesta itseensä. Kun "minä ikinä opi" -tanssija huomaakin oppineensa.
Miksen sitten opeta vaikka tennistä? Tai vedä Zumba-tunteja?
Ei riitä pelkkä ohjaaminenkaan.

Pääsee reissaamaan?
No joo, tämä pitää paikkansa. Mutta reissattua tulee muutenkin ihan muissakin ympyröissä.
Ei tämäkään riitä.

Tanssiminen on mukavaa?
Taas vähän lämpenee. Tanssiminen on ihanaa, kroppa saa liikettä, saan keskittyä itseeni ja siihen miltä se tuntuu. Joudun tanssiessa haastamaan oman tekemisen. Tanssiessani tunnen olevani omalla tavallani kaunis, riitän ja pystyn. Mikä tahansa tanssi ei sytytä, tarvitsen muita.
Eli vieläkään, ei kuitenkaan kokonaan riitä.


Näitä voisin luetella vaikka kuinka monta. Jokainen omalla tavallansa tärkeä motivaattori, mutta yksinään ei mikään niistä riitä. Jotenkin ajatustyö vei tähän, joka varmaan omalla kohdallani on tärkein:

Suomalainen kansantanssi
Kansantanssin kautta saan perustuksen suomalaisuudelle, tämä on minua ja antaa minulle raamit olemiseen. Selittää omalla kummallisella tavallaan suomalaisen muodon ja vahvistaa positiivisesti olemisen tapaa eri puolilla Suomea.
Symmetria, myötä- ja vasta, pää ja sivu, piiri alkuun ja loppuun. Omanlaisensa yksinkertainen kauneus kokonaisuutena.
Kansantanssin viehätys on sen sosiaalisessa otteessa, seurustellaan, huomioidaan toinen. Parin ja ryhmän kanssa toimiessa nousee nöyryys yhteistoiminnalle, yksin en riitä. Hyviä voidaan olla vain yhdessä, porukka on osiensa summa ja toinen toisellensa tärkeä. Seurustellaan tanssienssa ja vietetään aikaa yhdessä.
Antaa luvan olla suomalainen ylpeästi.

Siksi minä tanhuilen, saan viedä suomalaisen yhdessä tanssimisen aatetta eteenpäin. Ja uskomalla sen tärkeyteen, saan voiman tanhuilla niinäkin päivinä, kun moni oheisasia mättää siinä ympärillä ja tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja käskeä pitämään tunkkinsa.

Olipa ylevästi sanottu, vähän itseänikin nolottaa. Mutta siltä minusta tuntuu.

Kakkua leipomassa

Minä tykkään leipoa kaakkuja: piimäkakkua äitin vanhalla resetillä, kokeilin jouluna omenasosekakkuja onnistuneesti, suklaa-pähkinää, juustokakkuja. Täytekakkuja rakastan, hitaasti kakkupohja ja siihen sitten hartaudella miettiä täytteitä ja koristeluja. Vadelmat ja valkosuklaa, vai vanilja-banaanitäytteellä kinuskikakkua, vaikea valita!

Jos voin, kysyn tulevilta syöjiltä, mitä he haluaisivat. Toiset tietävät tarkkaankin, toiset antavat täysin vapaat kädet. Selaan reseptejä keittokirjoista; tuossa kiva täyte, mutta tein samanlaisen viimeksi. Onko liian tavallinen, mansikkahilloa väliin ja kermaa päälle. Vai uskaltaisinko ottaa työn alle tuon monimutkaisen reseptin, joka ainakin kuvassa näyttää taivaallisen hyvältä.

Jossain vaiheessa sitten vain pitää päättää, että tuleeko kuivakakku vai täytekakku. Siitä sitten eteenpäin: mitataan ainekset, ensimmäiseen versioon vähän ronskilla kädellä. Vatkataan ja sekoitetaan, lusikallinen taikinaan välillä suuhunkin maun varmistamiseksi. Paistetaan ja toivotaan, että tuli hyvä.

Tehdään lisää versioita, lisätään sokeria, vähemmän voita. Mausteita voisi olla enemmän, kuorrutukseen lisää väriä... Ja jossain kohdassa on vain todettava, että nyt tämä on hyvä ja antaa ihmisille syötäväksi.

Minulle uuden ohjelman tekeminen on kuin kakun leipominen.

Kyselen mitä halutaan, vartti paritanssia vai kuviokirmailua, onko mahdollisesti säännöt katselmuksessa noudatettavaksi. Mietin ehkä mitä seuraavaksi tarvitaan ryhmälle, länkkäriä vai kartsua, uutta vai perinteistä, varsinkin lasten kanssa. Seuraavaksi selaan kirjapinoja, oliko siinä nimipäiväkirjassa jotakin kivaa sittenkin. Luen tanssiohjeita, tanhuvakkaa vaikka melko tuttu se jo on. Mapit täynnä muistiinpanoja, vanhoja ohjelmia, niitä käyn läpi. Kuuntelen musiikki, paljon monenlaista musiikkia.

Joku alkaa aavistuksen viehättää; ajatus, askelikko, teema, laulunsanat, mekko... joka kerta se vähän yllättää, mistä tämä nyt tuli. Vieläkin kuitenkin ihan raaka-aineiden valinnassa ollaan vielä. Tässä vaiheessa kokeilen ryhmän kanssa vähän salaa, miltä maistuu masurkka tai uppoaako laulunsanat. Jos ei niin, heitetään pois. Jos uppoaa, niin otetaan lisää.

Teen ensimmäiset versiot paperille vaikka tylsän kokouksen oheistuotteena hotellin servettiin ja kannan sitä treenikassissa isona aarteena, ettei huku. Kokeillaan ryhmän kanssa, lisätään jotakin, otetaan pois paljon, vaihdetaan. Huomataan, että liian pitkä, ja mietitään ehkä yhdessä mitä voidaan tehdä, soitetaanko nopeampaa vai tiivistetäänkö.

Jossain vaiheessa osat kolahtaa paikalleen, ja siinä se on! Uusi kakku yleisölle syötäväksi!

Usvaa merellä

Sunnuntai Folklandian jälkeen on yleensä hiljainen, vuorokausi tauotonta musiikkia ja tanssia vaatii veronsa. Myöhäisen herätyksen jälkeen on päivä kulunut mietiskellen uunin luukusta tulta tuijottaen.

Tällä kertaa lähdin reissuun Usvan kanssa. En minkään järjestön edustajana, en töissä, en edustamassa. Vain risteilemässä oman itsenäni.

Reissun tunnelman rakentamisen olimme alkaneet jo huhtikuussa, kun katselmuksen tuloksena meitä pyydettiin sinne esiintymään Karjalaisen Nuorisoliiton edustajana. Kirkkaat silmät ja innosta puhkuvat nuoret Turengin salissa, kun juontaja oli kertonut valinnasta. Mitä siinä voi ohjaaja muuta sanoa kuin "ok, mennään sitten". Marraskuussa soi puhelin ja vielä suurempi yllätys oli tulollaan. Meidät kutsuttiin risteilyn kummiyhtyeeksi!

Hieno tsemppaus reissulle koko porukalta alkoi jo joulun jälkeen treeneissä: tiivistettiin setti pyydettyyn aikaan, lankattiin kengät, leikattiin tukka ja valittiin feresin värit. He tosissaan halusivat tehdä parhaansa. Hengen nostatus jatkui bussissa: letit päähän tytöille, keikkameikit kaikille ja vuorojen kertaus ihan omatoimisesti. Olisinpa saanut nauhalle keskustelun, joka takapenkillä käytiin. Miten nöyrästi he olivat esiintymään menossa, parhaamme teemme ja siitä voi aina parantaa.

Keikka itsessään meni niin hyvin kuin esitys voi mennä. Pientä jännitystä ennen sitä, lämmittely ja sitten se olikin jo siinä. Ja nopeasti ohi. Mitä siinä tapahtui? Muistan valot, ja äänen, mutta yksityiskohdat ovat piilossa. Onneksi on videot ja kuvat.

".... saat, saat, saat, ikioma olla!"

Usvalle Folklandia oli hieno kokemus. Nähdä muita ryhmiä, ottaa oppia, miettiä mikä oli heidän onnistumisten takana. Mitä meidän kannattaisi harjoitella, jotta joskus ehkä olisimme siellä missä he nyt ovat. Missä ovat omat vahvuutemme ja mitkä niitä asioita, joihin keskittyä tulevaisuudessa.

Usva oli ensimmäisellä Folklandiallaan,  minä jo 17. kerran. Kuitenkin sain Usvan kanssa katsoa ohjelmakarttaa kuin ensimmäistä kertaa, minne mennä ja mitä nähdä. Elää vielä kerran nuoren tanssijan into, uskallus ja rohkeus.

Seuraavalle reissulle on hytit jo varattu.

Enkeliskahyppyä enkeleille

Tanhulapset ovat minulla lainassa kerran viikossa tunnin verran. Heidän kanssaan pohditaan elämän suuria asioita alkupiirissä, eli keneltä on lähtenyt jo hampaita tai kuka pääsee risteilylle lomalla. Yhdessä opetellaan taitoja maailman menoon tanhuilun kautta, kuten hyppynarulla hyppimistä ja omista tavaroista huolehtimista.

Minulla on tanhulapsia, joiden kanssa yhdessä olemme tehneet tanhumatkaa ihan heidän syntymästään saakka.Tai oikeastaan osan kanssa jo sitä ennenkin. Ensin seurattu tanhuilevan siskon kanssa, kun se äidin vatsaa kasvaa. Sitten odotettu, että sisko kasvaa niin isoksi, että pääsee itse tanhuilemaan vanhempien sisarusten esimerkkiä seuraten. Ja sen jälkeen sitten tanhuiltu yhdessä, opeteltu tanssimaan, leikkimään, laulamaan.

Nämä tanhulapset ovat minulla vain lainassa vanhemmiltaan, sen kyllä ymmärrän. Mutta silti jokainen kovin rakas. Olen kiitollinen kaikille vanhemmille, jotka antavat minun lainata lapsiaan tanhuiluun. Kaikki hetket, jotka yhdessä on tanhuiltu, ne tallettuvat syvälle.

Lapset ovat lainassa omille vanhemmilleenkin, koskaan ei etukäteen tiedä mihinkä saakka. Tällä viikolla yksi tanhulapsista otettiin kokonaan pois. Hänen matkansa täällä meidän kanssamme oli tämän mittainen. Vaikka kovin lyhyt matka, niin kuitenkin täynnä pursuavaa elämäniloa, toiveikkuutta ja onnea. Tanhuillessa oli hymyileviä hetkiä porttileikissä, joskus vähän totisuutta ja ahkeruutta harjoittelussa, voimaa ja uskallusta laulussa ja taitoa tanssissa.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.
Hänt' ihana enkeli kotihin vie.
Niin pitkä on matka, ei kotia näy,
vaan ihana enkeli vierellä käy.
                        -Immi Hellen

Tanhutytölle,
Hyvää matkaa sinne uuteen paikkaan.
Minä kerroin Suhinan tytöille näitä uutisia. Alkupiirissä pohdittin vähän kuinka tässä näin kävi ja muisteltiin mitä kaikkea olikaan vuosien mittaan sattunut. Me jatketaan tanhuilua täällä Suhinan kanssa ja tanssitaan vaikka porttileikkiä. Pidetään myös siskosta hyvää huolta. Kiva, että olit meidän mukana pikkuruisesta saakka.

Ja hyvä, että ehdit oppia sen enkeliskahypyn, voit opettaa vaikka niille enkeleille sen. -pia

Vanha vuosi tuli täyteen, uutta aloittamaan

Vuoden ensimmäisen päivän iltaa istun nojatuolissa. Laiska päivä on ollut, mitään en ole tehnyt, siis mitään. Kuitenkin pikku hiljaa huomaamatta alkaa ajatus karata jo tulevaan arkeen, pitäisi alkaa valmistelmaan tulevaa.. Mutta sitä ennen, mitä viime vuodesta tanhuilun saralla jäi käteen?

Olen koko vuoden tehnyt tietoisesti siirtymistä määrästä laatuun. Eli tehnyt mieluummin vähän hyvin ja ilon kautta kuin hampaat irvessä miljoonassa paikassa. Nyt taaksepäin katsottuna olen siinä jollakin tapaa onnistunut. Tanhuilulle antamastani ajasta tein enemmän ihan oikeasti sitä tanssia kuin pitkään aikaan.

Kohokohtina tanhuilusta viime vuodelle nousee monta asiaa:
Usva ja yllätysmestaruus huhtikuulla. Lähdimme rennolla otteella kokeilemaan katselmukseen, mitä meistä tykätään ja siinä se sitten oli.
Jäähdyttelijöiden oppima menuetti ja polska. He olivat etukäteen niin epäileväisiä siitä.
Velisinfonia kesäkuussa Tampereella, vaikka vesisinfoniaksi se muuttuikin. Hieno tunnelma olla mukana tekemässä sitä yhdessä tuhansien muiden kanssa.
Axevallan kurssinveto ruotsinsuomalaisille. Lämmin ja vastaanottavainen tunnelma on aina, kun siellä käy.
Punapaulat reunion. Hiukea tunne tavata 25 vuoden jälkeen omat nuoruuden tanhukaverit ja huomata, ettei aika ole muuttanut mitään.
Hamboa, tiukkaa treenausta usvan kanssa koko syksy.

Monta muutakin juttua vuoden mittaan oli, ja jokunen voi miettiä miksen maininnut jotakin muuta niistä. Mutta minulle itselleen nuo antoivat eniten.

Minulla on hyvä mieli jatkaa uuteen vuoteen. Puolentoista viikon päästä Folkkikselle, siitä se parien reenien kautta alkaa taas!