Nuorisoseuralaista Tampereella

Katselmuskevääni aloitin Tampereelta, Suomen Nuorisoseurojen luokituksista huhtikuun puolivälissä. Lauantaipäivä meni Sorin sirkuksella tanhuja seuraten.

Tämä katselmus on se kakkos- ja kolmoskohta, oppia ja muuten vaan mukavaa. Usvan halusin näkevän muita ryhmiä, ja heidän tekevän kenttätutkimusta, minkälaisia tanhuryhmiä tässä maassa onkaan. Otimme tämän siis opin kannalta ja laitoimme Folklandian koulutusrahoista ensimmäiset näihin konserttilippuihin. Jokaiselle usvalaiselle excel-taulukko käteen arviota varten; mikä kussakin ryhmässä ja esityksessä on hyvää ja mitä voisi hioa vielä vähän eteenpäin.

Usva-raati Sorilla

Oli hieno huomata kuinka he osasivat löytää esityksestä itseänsä liikuttaneet kohdat, tekniset askelikot, tunnelmat, esiintymisen varmuuden. Osasivat kertoa mikä kussakin esityksessä oli heidän mielestään hyvää, mikä onnistui, mitä vielä ehkä tulisi hioa.

Treeneissä seuraavana päivänä pohdittaessa mitä jäi käteen kullekin reissusta. Kullakin oli omansa, mutta ehkä tärkein oli minusta se, ettei kaikesta tarvitse itse tykätä vaikka olisikin taitavaa. Jokainen esitys on arvokas esityksenä, kun se on mietitty ja pohdittu ja sillä halutaan viestiä jotakin.  Hyvä muistaa omassakin esiintymisessä, mikä on se asia minkä haluaisin yleisön muistavan siitä.

Tottakai laitoimme myös luokat kuten se "virallinenkin" raati, eikä ihan huonosti mennyt. Valtaosan saimme samoihin, osa heitti yhden pykälän. Ei huonosti.

Niin mitä minä niistä esityksistä tykkäsin... hmmm...
Tykkäsin esityksistä, joissa oli joku juju. Tarina, väri, askelikko, tekniikka, innostus, joku joka nosti esityksen henkeä, tai kuin ihan vanhanaikaisesti sanottiin, toi esityksen rampin yli yleisöön.

Yhdestä esityksestä tykkäsin paljonkin, vaikka mietin onko se kansantanssia. Tykkäsin kovasti, kunnes yksi ryhmän pojista istahti viereemme katsomossa ja haukkui ylimielisesti toisen ryhmän esitystä. "Just joo, tollasta pa....... pidetään piirissä kiinni ja tanhutaan. Mä en kestä kattoa." Suurin piirtein noin. Toivottavasti minun tanssijoiden suusta ei koskaan pääse tuollaista, tai paremminkin toivottavasti eivät koskaan edes mielessään ajattel noin. Meni maku sen ryhmän tekemiseen, jätän väliin seuraavalla kerralla sen esityksen.

Huomasin kiinnittäväni huomiota paljon pieniin asioihin:

• Sukat makkaralla, eli muista viimeiseksi ennen näyttömölle menoa tarkistaa nauhojen solmut; sukat, pää ja kengät.
• Tyttö kauhusta kankeana tanssii osaamisensa ylärajalla tuskainen pakkovirnistys naamallaan, koska ohjaaja käski hymyillä. Tee siis esitys tanssijoille sopivaksi, niin että he osaavat ja voivat olla rentoina sen puolesta.
• Esitys loppuu puolessa välissä ja alkaakin uudelleen. Miksi ihmeessä, mikä oli tarkoitus? Muista, että yleisö ei ole väärässä jos ei ymmärrä, itse en onnistunut silloin viestin välityksessä.
• Rekvisiitta on liikaa. Jos jotakin sinne näyttänölle tanssijoiden lisäksi tuon niin miksi tuon. Tarvitaanko sitä?

Suosikki oli loppujen lopuksi jo muutamaan kertaan nähty Motoran Ellit. Voi sitä tyttöenergian latausta joka vyöryy päälle hymyssä suin! Ei ehkä tanssitaidollisesti paras, mutta esityksenä ylivertainen niistä, jotka näin lauantaina.

http://www.nuorisoseurat.fi/sites/default/files/tulokset_ja_yleispalautteet.pdf

Kevään katselmuksia

Tänään oli kevätmatinea omalla seuralla ja hommat purkissa. Tai siis kevään osalta purkissa, kesäpuuhat on käsillä.

Kevät on kulunut paljolti katselmusten merkeissä. Aikuisia ja lapsia monessä paikassa, niin itse ryhmien kanssa tanssien kuin toisten esityksiä seuraten ja arvioiden. Esityksiä on tullut monta nähtyä, hyviä ja ei niin hyviä minun mielestäni.

Katselmukset ovat kaksijakoinen juttu. Sinne viedään esitykset raadin palautetta varten ja jonkinmoista luokitusta hakemaan. Paikalla on raati, joka sitten kunkin järjestön sääntöjen mukaan laittaa ryhmät johonkin luokkaan, harrastuksesta mestaruuteen, pronssista kultaan.

Miksi minä vien omat ryhmäni?

Ensinnäkin kokemuksien vuoksi. Olen oman lapsuuteni kulkenut katselmuksissa ja minusta se oli mukavaa. Viikonloppu koulumajoituksessa, illanviettoa, samat tutut vuodesta toiseen muista kaupungeista oli kevään kohokohta. Harjoitusvuosi  esitysten osalta tähtäsi sinne, kaikki opitut asiat purkissa ja sinne näyttämään mitä osataan. Samaa mukavaa yhdessäolon tunnetta haluan omille ryhmilleni siirtää.

Toiseksi opin vuoksi. Mitä enemmän näkee muita ryhmiä ja esityksiä, pystyy arvioimaan omaa osaamistaan ja ryhmänsä tasoa. Tavoitteen asettaminen omalle ryhmälleen on selkeämpää, mitä harjoitella ja miksi.

Kolmanneksi ihan vain huviksi. Reissu yleensä piristää ja antaa iloisia hetkiä pelkkään treenaamiseen.

Missä sitten käytiin ja mitä niistä jäi käteen toisella kertaa.

Aikuista kansantanssia

Lauantain vietin Tampereella SNL:n aikuisten katselmusta seuraten. Lämpimässä Sorin Sirkuksen salissa yläpenkissä 17 esitystä katsoin alusta loppuun.

Esityksiä seuratessa tunnelmat reissasivat laidasta laitaan. Joistakin esityksistä tykkäsin paljon, joistakin jopa kylmien väreiden verran. Toisista en sitten niinkään pitänyt, yksi kyllästytti ihan totaalisesti ja yhden aikana mietin mikä ihme se on ja pitäisikö taputtaa mukana, jotta yleisö ei olisi niin hämmentynyttä.

Valtaosalla ryhmistähän jokaisen tanssijan tanssitaito oli hyvä, jos ei jo sitten erinomainen. Joillakin kunto loppuu, jotkut jaksavat loppuun saakka. Toisen ryhmän esitys oli ryhmänsä näköinen, toisella taas tuntui olevaan homma vähän hukassa ja oma olo epämukava. Oli upeaa ja vähemmän upeaa. Ja Sysmäläinen ja Heikkilä.

Jokaiselle esitykselle nostan hattua. Voin arvata sen jännityksen ennen esitystä ja suuren harjoitustuntien määrän vuoden mittaan. Jo se, että lähtee mukaan, on osoitus rohkeudesta laittaa itsensä alttiiksi arvostelulle. Jokainen esitys ansaitsee tulla katsotuksi ja kannustetuksi jo siitä syystä.

Tämän tarkemmin en halua ryhmiä järjestykseen laittaa, sitä varten oli siellä ne arvioitsijat. Lukekaa täältä.

Kaksi asiaa on pohdituttanut lauantain jälkeen...

Koska alkaa aikuisuus? Kuinka nuori on aikuinen?

Missä olivat ne ihan perusaikuistanssijaryhmät? Sellaiset viisikymppisten , jotka harjoittelevat perustanhuja vuodesta toiseen, tykkäävät niistä lansseista ja repolaisista, åttamanista ja karjalankatrillista ja niistä tehdyistä sulavista kuvioista?

Musta tuntuu

Olen vuosien mittaan katsonut monta esitystä, tosi monta. Määrällisesti varmasti kaikkein eniten tanhuilua jossakin muodossa, mutta muutenkin tykkään käydä katsomasa ja kokemassa erilaisia esityksiä; tanssia, teatteria, elokuvia, musiikkia...

Minusta hyvä esitys herättää aina tunteita, mielikuvia ja ajatuksia. Jotakin lähtee ajatuksissa liikkeelle, nostaa pintaan mietteitä. Ne voivat olla ihastuneita huokauksia, liikutuksen  kyyneleitä, vilpitöntä mukana elämisen tunnetta, halua taputtaa. Tai sitten toiselta laidalta, ei välttämättä ihastuneita tai hurmioituneita, myös vihaa, inhoa, kauhistusta. Nekin voivat olla hyviä esityksiä, vaikka en ehkä itse ymmärtäisi syvintä tarkoitusta.

On niitäkin esityksiä tullut vastaan, jotka eivät tunnu missään. Esityksen aikana väsyttää, kyllästyttää. Kun nousee ajatus, että kauanko tämä vielä kestää, miksi tämä esitys on tehty.

Minusta jokaisen, joka esityksiä tekee, koreografioi, koostaa, ohjaa, pitäisi miettiä miksi juuri sitä esitystä tekee. Mitä sillä haluaa kertoa, mikä on sen tarkoitus. Seisoa tuotantonsa takana. Sellaisella esityksellä ei mene vikaan. Se syy pitäisi saada välitettyä yleisölle, ja siinä tulevat mukaan esiintyjät. Onko heillä ymmärrys miksi esitys esitetään siinä paikassa sille yleisölle? Jos ymmärtävät, niin se ei mene vikaan.

Jäin tätä pohtimaan viime viikonlopun SNL:n katselmusten jälkeen. Valtaosa esityksistä herätti jonkun tunteen, hymyn ihanasta energiasta kuten Livakoiden Ellit tai Riijareiden kahvihetki metsässä. Tai Kirjavien kaunis maalaus, jota oli suuri nautinto katsoa. Osa taas ei tuntunut mitään, se syy tuntui olevan kadoksissa.

Luokittelujen tuloksiin, joille on omat ohjeistuksensa, en ota mitään kantaa tällä. Kaikkia esityksiä en nähnyt, mutta luotan arvioitsijoiden kykyyn tehdä päätöksensä ohjeiden mukaan. Mestaruusesitys voi jättää kylmäksi siinä kuin harrastuskin, mutta myös toisin päin. Nämä ovat niitä "musta tuntuu" asioita enemmän kuin mitattavia määreitä.

Kyllä maailmaan meteliä mahtuu

Kuinka mukavaa tietää mitä muut tekee. Perusuteliaisuutta. Ja kun luet paikallislehdestä kaverin haastattelun.

Yhdistysten puitteissa on törmännyt jos jonkinmoiseen viestintään. On jäsenkirjeitä, sähköposteja, nettisivuja, lehtijuttuja... Nykyinen sosiaalinen media on luonut aivan uusia ulottuvuuksia tiedon välittämiseen ja löytämiseen. Pidetään meteliä itsestämme tavalla ja toisella.

Miksi sitten tarvitsee viestiä ulospäin tanhuilusta? Eikö se riitä, että treeneissä ohjaaja kertoo, koska on kuusijuhla? Kenelle me tätä ilosanomaa kerromme?

Oma aktiivinen lähipiiri
Ensimmäisenä tulee mieleen me aktiivisesti toimivat tanssijat, jotka kerta viikossa käymme harjoituksissa. Harvassa yhdistyksessä on vain yksi ryhmä, joka tietäisi automaattisesti kaikesta toiminnasta kaiken. Me
haluamme lukea reissuista, omista ja muista. Haluamme nähdä kavereiden kuvia, lukea kertomuksia pienistä tapahtumista yhdistyksen puitteissa.

Yhdistyksen hallituksen on hyvä tiedottaa toimistaan ja päätöksistään. Missä mennään ja mitä tapahtuu. Harvoin se ohjaaja kaikkea kaikesta ehtii harjoituksissa kertoa.

Meille sisäpiiriläisille moni asia on tuttua. Käytettävä kieli voi hyvinkin olla erikoissanastoa. Kyllähän kaikki tietävät mikä on SKY ja missä oltiin, kun Maniassa käytiin.

Ne entiset tanhuilijat
Viestintää seuraa myös moni jo aktiivisen uran lopettanut, jotka kuitenkin haluavat kuitenkin olla vähän kuin asiassa mukana. Pidetään yllä lämpimiä muistoja, joita voi verestellä tämän päivän puuhailuista lukiessa.

Tanhuilijoiden lähipiiri
On myös tanssijoiden lähipiiri, vanhemmat, kummit jne., jotka seuraavat toimintaa aavistuksen kauempaa. Heille on hyvä kertoa hieman enemmän tästä tanhuilusta. Mitä kaikkea sen viikottaisen tanssimisen lisäksi tähän toimintaan kuuluu, vaikkapa juuri ne reissut tai kansallispukut. Valaistusta niihin asioihin, mitä ei muuten tule tässä yhteydessä ajatelleeksi.

Ja kaikki muut
Sitten tietysti sekalainen joukko muita erilaisista syistä kiinnostuneita tai ihan vahingossa tietoon törmäävää. Heille asia voi olla piristys päivään, ehkäpä jollekulle innostus lähteä kokeilemaan tanssia tai ommella kansallispuku.

Kaikki viestintä, oli se sitten suullinen tiedotus treeneissä rakentaa brändiä, tuota niin muodikasta mielikuvan rakentamista. Mitä viestin haluamme kertoa, minkälaisessa valossa haluamme itsemme ja asiamme tuoda esille.

Meillä Hyvinkäällä on Tikkuristi, seuran jäsenlehti, jonka viimeisin numero ilmestyi viime viikolla. Nettisivut ja Facebookissakin Usvalla sivusto. Yritetään omalta osaltamme luoda positiivista mielikuvaa. Ja tietysti kovaääniset ohjaajat, jotka ryhmässä meteliä pitävät. 

Ja sitten vielä tämä blogi, oman ääneni minäkin siihen meteliin halusin!

Lepposat harkat

Eilen oli leppoisat treenit Jäähdyttelijöillä, sellaiset oikein mukavat. Jäin hyvälle mielelle.

Tämä viikko  on melkoisen täyteen tupattu ihan näiden palkkotöiden osalta. Jos jonkinmoista yhteenvetoa pitää saada aikaiseksi ja kokoustamista on öitä myöten. Sellaista listaelämää, "tuo homma hoidettu, viiva yli ja seuraavan kimppuun" tyylistä.

Tiistaisin on kuitenkin reenipäivä ja kun kerran ihan kohtuullisen ajomatkan päässä oltiin kokoustamassa, niin olin jo etukäteen päättänyt ajaa Hyvinkäälle illaksi ja yöksi ja pitää treenit niin Suhinan tytöille kuin Jäähdyttelijöille. Jos ulkomailla kokoustetaan, niin silloin suostun perumaan. Pomonikin tietää tämän.

Pari tuntia ennen Hyvinkäälle päin lähtöä tuli viesti pelimannilta, ettei hän pääsekään treeneihin. Ei se mitään, onhan minulla mankka ja levyjä autossa, tehdään vain pikaisesti uusi harjoitussuunnitelma, koska alkuperäiseen ei ole musiikkeja cd:llä vaan tarvitaan soittaja. Mutta kyllähän tuo onnistuu, mitä minulla muuta siinä kokouksen aikana kuin uutta suunnitelmaa tekemään.

Vajaa tunti ennen Suhinan treenejä tulee viestejä, että osa tytöistä sairaana. Saaran kanssa pikapalaveri tekstareilla pidetäänkö ja päädytään perumaan, kun niin vähän pääsisi harkkoihin.
Sitten mietin lähdenkö sittenkään ajamaan vain Jäähdyttelijöitä varten. Väsytti kokouspäivä, ei ole pelimannia, ei voida harjoitella esitysohjelmaa, en ole ehtinyt tehdä uutta harkkusuunnitelmaa.

Mutta koska olin ajamassa Hyvinkäälle, niin ei ollut vaihtovaatteita, pesupussia. Ei voikaan jäädä siltä seisomalta yöksi kartanolle. Eli reeneihin.

Kaikki olivat Jäähdyttelijöistä paikalla, tanssittiin vanhoja tuttuja mitä extempore löytyi, opittiin lopulta se Malax-jenkka ja hiki irtosi itselläkin. Naurettiin ja tanssittiin tiukasti!

Onneksi menin harkkoihin, patterit tuli ladattua taas täyteen. Ja tällä jaksaa loppuviikon.

Nyt takaisin taulukoimaan.

Mahtimeininki alkaa jo nyt

Saarijärvelle oli saapunut Mahtimeininkien tanssivideo tänään, Itella toimittanut perille ehjänä ja ajoissa. Saman tien koneeseen ja katsastukseen aikuisten kenttäohjelma ensi kertaa tanssittuna. Soittivat sieltä minulle varta vasten kertoakseen, että ohjelma oli hieno heidän mielestään. Ja kuulema juuri sitä mitä olivat toivoneet.

Miten voikaan mieltä lämmittää ohjelman tekijää tuollainen palaute. Olin siis onnistunut tekemään helpon, mahtavan ja "kyllä sä tiedät mitä siinä pitää olla" ohjelman. Taisi olla minun "kenttäohjelmatekijän" urallani ensimmäinen noin spontaani ja vilpitön palaute. Kiitos Eila, mahtimeininkiä!!

Siitä aasinsiltana pientä mainostusta tätäkin kautta: Mahtimeininkien sivut on netissä ja päivittyy jatkuvasti. Käykää katsomassa ja ilmoittautukaa mukaan!

Synnytystuskaa?

Viimeisen viikon aikana olen mennyt ryhmien kanssa melkein läpimenoja uusista ohjelmísta. Opeteltuja tanssin yksityiskohtia on sidottu yhteen, kokeiltu lauluun eri korkeuksia, lisätty pari valssikohtaa sinne väliin... Kokeiltu taukoja, otettu pois ja lisätty taas takaisin. Menty on joka tapauksessa joten kuten rämpien läpi. Alusta loppuun päästy, tyylistä vielä viis tässä vaiheessa.

Ihan siis sellaista perussäätämistä uudelle ohjelmalle. Kokeillaan, hylätään. Lisätään, otetaankin pois. Otetaan pois ja lisätäänkin takaisin. Vaihdetaan toiseen. 

Muutaman ohjelman olen väsännyt vuosien kuluessa. Oikeastaan tämä vaihe on aika mukava. Osataan ne perusjutut, mitä on harjoiteltu ja päästään käyttämään hyväksi. Itse en tuskaannu yleensä, päinvastoin, saan enemmän kiksejä kokeiluista kuin siitä paperille suunnittelusta. Enkä oikeastaan edes muista kovin montaa tosi vaikeaa kasaamisvaihetta, päinvastoin.

Minusta on mukava säätää.

Tänään oli kuitenkin yhdet treenit, jossa oli aavistus turhautumista mukana. Ei itsellä vaan muilla minun kanssani. Minä odotan, että sovittuja asioita on mietitty, miksi niitä muuten olisi etukäteen mietitty. Eikö olisi sama tehdä lennosta. Ja samaan aikaan odotan, että niitä alustavia suunnitelmia voidaan vielä muuttaa. Jakomielitautista, tiedän.

Yksi kiteyttikin asian siinä tavaroita treenien jälkeen pakkaillessa: "No se sitä synnytystuskaa".
Mitäs minä siitä tietäisinkään....

Vai teettekö te muut kaikki kerralla paperille ja siitä suoraan sitten nips, naps ryhmälle sellaisenaan? Oikeesti?

Suuria suunnitelmia?

Marraskuussa jo kerroin, että istuimme isolla porukalla pohtimassa tulevaisuuden kuvia SKY:lle ja KTNL:lle. Tuon strategiaviikonlopun peruja kutsuttiin työryhmä miettimään tarkemmin mitkä voisivat olla visio, missio ja arvot järjestöille.

Olemme Hannan, Sannan ja Riston kanssa pohtineet asiaa palaveriessa tämän alkuvuoden aikana. Pyöritelty yhdessä sanoja, sanontoja, tahtotiloja, merkityksiä, piilomerkityksiä, mielleyhtymiä. Pyydetty muilta ajatuksia, mielikuvia, toiveita, unelmia... Oli mukava tehdä hommia. Työryhmä oli sitoutunut ja teki hommansa. Asia meni palaverista toiseen napakasti eteenpäin ja tuloksia syntyi.

Tänään saatiin työ siihen vaiheeseen, että ensimmäinen ehdotus missiosta, arvoista ja visiosta on valmis hallituksille hyväksyttäväksi. Niitä sitten odotellaan ja toivottavasti saadaan vuosikokoukseen Turkuun jäsenistölle hyväksyttäväksi.


Mitä jäimme yhdessä kaipaamaan oli villit ideat ja uudet hurjat ajatukset! Niitä tulee toivottavasti sitten strategian pohtimisvaiheessa. Eli millä keinoilla sinne visioon aikanaan päästään.

Nyt sinulle kysymys:

• Minkä tai minkälaisen asian näet kaikkein tärkeimpänä tulevaisuudessa näissä järjestöissä?

Vastata voi tähän kommenteilla, nimellä tai ilman. Tai laittaa minulle sähköpostia osoitteeseen pyykkinen@gmail.com.

Vaikka en olekaan hallituksissa ja minun tehtäväni tuossa työryhmässä on ohi, niin lupaan laittaa viestiä hallituksille eteenpäin.

Ihan jo jännittää mitä tuleva tuo mukanaan...

Vaarallista videointia, osa II

Videointi ON vaarallista. MOT.

Sitä kesäjuhlavideota tehdessä tuli moka, karkelo menee päinvastoin kuin on ohjeessa! Vasemmalla jalalla kaikki nätisti aloittavat joo, mutta pitäisi mennä vasempaan eikä oikeaan. En kyllä ole itse nähnyt valmista tuotosta, mutta sainpa pikaisesti kommentteja siitä.

Arvaapa harmittaako minua! No harmittaa ja isosti.

Nyt sitten vuosien päästä, joku aloitteleva ohjaaja löytää sen jostakin käsiinsä ja on varma, että näin se kuuluu mennä ja ohjeita ei jaksa kukaan vilkaista. Kopioi hän siitä sitten "oikean" tavan ryhmälleen.

Eli kaikille 2013 SKY:n ohjelmistoa tanssiville ryhmille. Ohjeissa on tarkoitettu karkelo tanssittavaksi kuten tuossa videolla...
--------------------
Nyt kun kerran tähän videovillitykseen lähdettiin, niin piti laittamani tuohon uusi video siitä karkelosta, mutta ei onnistu. Mutta laitan heti, kun keksin keinon.

Vaarallista videointia

Silloin tällöin tulee jossakin tanhuilupalaverissa esiin, että miksi ei kaikkia tansseja vaikka Tanhuvakasta tanssita videolle. Sitä olisi sitten helppo myydä vaikka maailman ääriin tanssijoille ohjeiden lisäksi. Ja vot, saataisiin kaikki tanssimaan suomalaisia kansantansseja vaikka Tahitilla.

Ensimmäinen ajatus minullakin oli tuohon aikoinaan, että tottakai! Miksei tätä ole ennen tehty! Siitä vaan viikonlopuksi kasaan Jussit, Petterit, Lennut sun muut ja tanssimaan. Haetaan apurahaa raakaa työstämistä varten, mutta tanhutaan ihan talkoilla jossakin nuorisotalon salissa yötä myöten. Kulttuuriteko!

Mikä muutti mielen?

Kirjoihin ja kansiin painetut ohjeet ovat jonkun tulkinta alkuperäisistä muistiinpanoista. Maaseutua kulki ansiokkaasti polkupyörällä ylioppilaat tallentamassa lauluja, tansseja, runoa, tapahtumia... Kukin omalla tyylillään kirjaten; toinen vähän tarkemmin, joku hyvinkin ylimalkaisesti. Noita käsinkirjoitettuja muistiinpanoja on joku lukenut arkistoissa ehkä valkoiset puuvillahanskat käsissä ja miettinyt mitähän tarkoittaisi tämän muistiinpanon kohdalla esim "samoin kuin edellisellä kerralla" tai "heittelee jalkoja villisti".  Joku on tutkinut niitä lukemattomia ja päätellyt sitten jotakin. Mitä enemmän on tutkaillut, niin sitä paremmin on tietoa osannut yhdistellä ja niistä palasista pystynyt kasaamaan yksi tai useampi versio tanssista ja kirjoitettu se selvempään muotoon ja painettu kirjaan.

Äärettömän tärkeää työtä ovat tehneet. Me riviohjaajat pääsemme paljon helpommalla. Ei tarvitse itse suunnata arkistoihin ja yrittää itse päätellä mitä niissä tarkoitetaan.... Otamme kirjan käteen ja siitä suoraan tanssimaan. Tai kyllä siinäkin vielä saa useampaan kertaan aluksi lukea.

Miksi ei vieläkään videolle? Eikö se olisi vielä helpompaa kuin lukea Tanhuvakkaa?

Minun tämän hetkisen mielipiteeni perustana on epäily meidän ohjaajien laiskuudesta. Jos koko Tanhuvakka laitetaan videolla, niin tuleeko siitä helposti "ainoa oikea tapa" tanssia. Emme malta enää itse miettiä mitä ohjeet voisivat tarkoittaa ja tehdä niistä oma tulkinta. Emme ehkä viitsikään haastaa itseämme ottamaan vastuuta omasta tekemisestä.

Ilmestyisikö jostakin se kaikkitietävä joukko tanssijoita, jotka ovat nähneet videon ja tietävät sen perusteella paremmin miten tanssi pitää tanssia. Kauhistuttaisi olla se ohjaaja, jonka ryhmäläiset ovat videonsa katsoneet.

Minusta kansantanssin yksi hienous on siinä, että emme takuuvarmasti tiedä, miten sitä on aikoinaan tanssittu. Ei silloin ollut kännykameroita joka torpassa tallentamaan, kuinka se setämies tempaisi piikalikan polkan pyörteeseen. Ja tempaisiko joka kerta ihan prikulleen samalla tavalla. Tai jos tempaisikin sen emännän, jolla ei jalka noussut ihan yhtä reippaasti...

Meillä ohjaajilla on jokaisella oikeus ja mielestäni myös vastuu tehdä oma versio tanssiohjeesta. Kunnioittaen toisten tekemään arkistotyötä ja perustellen ensimmäisenä itselleen, miksi jotakin tekee. On moneen kertaan hämmästyttänyt itseäni, kuinka monella tavalla voi yhden ja saman tekstin ymmärtää!

Mutta siinähän se hienous onkin, jokaisen oma tyyli saa ja pitää näkyä. Minun mielestäni!
Eli vaarallista tuo videointi!

Miksi sitten se viime viikon kesäjuhlaohjelman videointi? No kenttä ohjelman tarkoitus onkin, että kaikki menisivät samalla tavoin!

Kumpi puoli on vasemmalta ohi?

SKY:n puolella ei ole kovinkaan paljon harrastettu ohjelmistojen videointia. Olemme toivoneet osallistumista kursseille ja oma tanssikokemus on poikaa, kun pitäisi lähteä opettamaan tanssia.

Kuitenkin tuo on nykyaikaa, ja siihen vastaamme!

Eilen videoitiin ensi kesän Mahtimeininkien aikuisten ohjelmisto Hyvinkäällä. Pikakomennuksella saatiin kahdeksan paria kasaan, uusia tanssijoita, vanhoja tanssijoita ja jo "eläköityneitä" tanssijoita sekalainen joukko. Osa tunsi toisensa, osa ei, mutta yhtäkaikki samaan kuvioon sovittiin.

Valtaosa opetteli ohjelmaa ihan nollasta. Tietysti osa tansseista oli vanhoja tuttuja, Martin Vappua ja Tavallisen Taajaan, mutta ihan uutta oli myös mukana, Ransissia Kannakselta ja Haapaveden purpurin alkumarssia, joita ei ainakaan minun tietääkseni vielä missään kenttäohjelmassa tähän mennessä ole ollut. Hyvin oppivat, kolmessa tunnissa saatiin purkkiin.

Nyt siirryn töistä kotiin, avaan koneen ja valkkaan sopivimmat otokset sille DVD:lle lisättäväksi.

Tässä kuitenkin yksi niistä poistetuista versioista, ihan ei mennyt kerralla purkkiin :). Ongelma on se tanhuilun ikuisuuskysymys, kumpi puoli on vasemmalta ohi?

Se on kuin polkupyörällä ajaminen

Se on kuin polkupyörällä ajaminen. Kun sen kerran oppii, niin ei sitä unohda. MOT.

Eilen oli lapsuuteni ja nuoruuteni ryhmän Punapaulojen treenit. Marraskuisen tapaamisen innostamana halusimme kokoontua uudemman kerran ja tanssia, ei pelkkää pulinaa pöydän ääressä. Edellisestä treenikerrasta olikin reilu parikymmentä vuotta, siis aikakin kaivaa ne tanhukengät kaapin pohjalta.

Perustanssimista oli treeniohjelmassa: Viitasaari, Kuuskolmonen, Lantti, Polkkakättönen, .... Ja tottakai Lintu lensi oksalle, Bingo ja Rankankalia!

Kaikki meni kuin vettä vaan, polkkakin lähti liikkeelle kuin itsestään, vaikka muuta osa epäili. Enkeliskahyppy onnistui kertaheitolla taaksepäin. Laulu raikasi syvältä ja hymyssä suin. Kädet oli niin nätisti nyrkissä vyötäröllä.  Hanurista tahdit ja menoksi, ei tarvittu kuin joku vuoroja vähän huutamaan..

Sen minkä lapsena oli oppinut, niin osattiin. Ja hyvin osattiinkin.

Tanhuilua aatteen puolesta

Minulta kysyttiin pari viikkoa sitten lehtihaastatteluun, miksi minä tanhuilen. Olin samaa asiaa pohtinut jonkin verran viime vuoden mittaan monelta kantilta, kun jouduin itselleni perustelemaan miksi jatkaa tanhuilua.

Olen aina tanhuillut?
Helpointa olisi varmaan sanoa, että olen aina tanhuillut ja näin kuuluu tehdä. Sinällänsä joo, totta on tuo. Mutta monen asian summana sen kyseenalaistin jokunen aika sitten.
Totesin ykskantaan, ettei se yksinään riitä syyksi.

Yhdessä tekemistä muiden ihmisten kanssa?
Sosiaalisena ihmisenä tämä on minulle sopivaa toimintaa. Yksin ei voi tanssia kansantanssia tai ainakin se on tuhottoman tylsää minusta.
Jos tämä olisi se voima, niin sittenhän voisin vaihtaa tämän vaikka koripallon pelaamiseen puulaakijoukkueessa tai Punaisen Ristin verenluovutuksen kahvituksen vapaaehtoistyöhön. Molemmissa tapaa paljon ihmisiä ja saa toimia yhdessä muiden kanssa.
Ei se pelkästään riitä.

Saan ohjata ryhmiä?
Tykkään ohjata. Saan palkkani, kun näen innostuksen toisen silmissä, oivalluksesta, riemusta ja uskomisesta itseensä. Kun "minä ikinä opi" -tanssija huomaakin oppineensa.
Miksen sitten opeta vaikka tennistä? Tai vedä Zumba-tunteja?
Ei riitä pelkkä ohjaaminenkaan.

Pääsee reissaamaan?
No joo, tämä pitää paikkansa. Mutta reissattua tulee muutenkin ihan muissakin ympyröissä.
Ei tämäkään riitä.

Tanssiminen on mukavaa?
Taas vähän lämpenee. Tanssiminen on ihanaa, kroppa saa liikettä, saan keskittyä itseeni ja siihen miltä se tuntuu. Joudun tanssiessa haastamaan oman tekemisen. Tanssiessani tunnen olevani omalla tavallani kaunis, riitän ja pystyn. Mikä tahansa tanssi ei sytytä, tarvitsen muita.
Eli vieläkään, ei kuitenkaan kokonaan riitä.


Näitä voisin luetella vaikka kuinka monta. Jokainen omalla tavallansa tärkeä motivaattori, mutta yksinään ei mikään niistä riitä. Jotenkin ajatustyö vei tähän, joka varmaan omalla kohdallani on tärkein:

Suomalainen kansantanssi
Kansantanssin kautta saan perustuksen suomalaisuudelle, tämä on minua ja antaa minulle raamit olemiseen. Selittää omalla kummallisella tavallaan suomalaisen muodon ja vahvistaa positiivisesti olemisen tapaa eri puolilla Suomea.
Symmetria, myötä- ja vasta, pää ja sivu, piiri alkuun ja loppuun. Omanlaisensa yksinkertainen kauneus kokonaisuutena.
Kansantanssin viehätys on sen sosiaalisessa otteessa, seurustellaan, huomioidaan toinen. Parin ja ryhmän kanssa toimiessa nousee nöyryys yhteistoiminnalle, yksin en riitä. Hyviä voidaan olla vain yhdessä, porukka on osiensa summa ja toinen toisellensa tärkeä. Seurustellaan tanssienssa ja vietetään aikaa yhdessä.
Antaa luvan olla suomalainen ylpeästi.

Siksi minä tanhuilen, saan viedä suomalaisen yhdessä tanssimisen aatetta eteenpäin. Ja uskomalla sen tärkeyteen, saan voiman tanhuilla niinäkin päivinä, kun moni oheisasia mättää siinä ympärillä ja tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja käskeä pitämään tunkkinsa.

Olipa ylevästi sanottu, vähän itseänikin nolottaa. Mutta siltä minusta tuntuu.

Kakkua leipomassa

Minä tykkään leipoa kaakkuja: piimäkakkua äitin vanhalla resetillä, kokeilin jouluna omenasosekakkuja onnistuneesti, suklaa-pähkinää, juustokakkuja. Täytekakkuja rakastan, hitaasti kakkupohja ja siihen sitten hartaudella miettiä täytteitä ja koristeluja. Vadelmat ja valkosuklaa, vai vanilja-banaanitäytteellä kinuskikakkua, vaikea valita!

Jos voin, kysyn tulevilta syöjiltä, mitä he haluaisivat. Toiset tietävät tarkkaankin, toiset antavat täysin vapaat kädet. Selaan reseptejä keittokirjoista; tuossa kiva täyte, mutta tein samanlaisen viimeksi. Onko liian tavallinen, mansikkahilloa väliin ja kermaa päälle. Vai uskaltaisinko ottaa työn alle tuon monimutkaisen reseptin, joka ainakin kuvassa näyttää taivaallisen hyvältä.

Jossain vaiheessa sitten vain pitää päättää, että tuleeko kuivakakku vai täytekakku. Siitä sitten eteenpäin: mitataan ainekset, ensimmäiseen versioon vähän ronskilla kädellä. Vatkataan ja sekoitetaan, lusikallinen taikinaan välillä suuhunkin maun varmistamiseksi. Paistetaan ja toivotaan, että tuli hyvä.

Tehdään lisää versioita, lisätään sokeria, vähemmän voita. Mausteita voisi olla enemmän, kuorrutukseen lisää väriä... Ja jossain kohdassa on vain todettava, että nyt tämä on hyvä ja antaa ihmisille syötäväksi.

Minulle uuden ohjelman tekeminen on kuin kakun leipominen.

Kyselen mitä halutaan, vartti paritanssia vai kuviokirmailua, onko mahdollisesti säännöt katselmuksessa noudatettavaksi. Mietin ehkä mitä seuraavaksi tarvitaan ryhmälle, länkkäriä vai kartsua, uutta vai perinteistä, varsinkin lasten kanssa. Seuraavaksi selaan kirjapinoja, oliko siinä nimipäiväkirjassa jotakin kivaa sittenkin. Luen tanssiohjeita, tanhuvakkaa vaikka melko tuttu se jo on. Mapit täynnä muistiinpanoja, vanhoja ohjelmia, niitä käyn läpi. Kuuntelen musiikki, paljon monenlaista musiikkia.

Joku alkaa aavistuksen viehättää; ajatus, askelikko, teema, laulunsanat, mekko... joka kerta se vähän yllättää, mistä tämä nyt tuli. Vieläkin kuitenkin ihan raaka-aineiden valinnassa ollaan vielä. Tässä vaiheessa kokeilen ryhmän kanssa vähän salaa, miltä maistuu masurkka tai uppoaako laulunsanat. Jos ei niin, heitetään pois. Jos uppoaa, niin otetaan lisää.

Teen ensimmäiset versiot paperille vaikka tylsän kokouksen oheistuotteena hotellin servettiin ja kannan sitä treenikassissa isona aarteena, ettei huku. Kokeillaan ryhmän kanssa, lisätään jotakin, otetaan pois paljon, vaihdetaan. Huomataan, että liian pitkä, ja mietitään ehkä yhdessä mitä voidaan tehdä, soitetaanko nopeampaa vai tiivistetäänkö.

Jossain vaiheessa osat kolahtaa paikalleen, ja siinä se on! Uusi kakku yleisölle syötäväksi!

Usvaa merellä

Sunnuntai Folklandian jälkeen on yleensä hiljainen, vuorokausi tauotonta musiikkia ja tanssia vaatii veronsa. Myöhäisen herätyksen jälkeen on päivä kulunut mietiskellen uunin luukusta tulta tuijottaen.

Tällä kertaa lähdin reissuun Usvan kanssa. En minkään järjestön edustajana, en töissä, en edustamassa. Vain risteilemässä oman itsenäni.

Reissun tunnelman rakentamisen olimme alkaneet jo huhtikuussa, kun katselmuksen tuloksena meitä pyydettiin sinne esiintymään Karjalaisen Nuorisoliiton edustajana. Kirkkaat silmät ja innosta puhkuvat nuoret Turengin salissa, kun juontaja oli kertonut valinnasta. Mitä siinä voi ohjaaja muuta sanoa kuin "ok, mennään sitten". Marraskuussa soi puhelin ja vielä suurempi yllätys oli tulollaan. Meidät kutsuttiin risteilyn kummiyhtyeeksi!

Hieno tsemppaus reissulle koko porukalta alkoi jo joulun jälkeen treeneissä: tiivistettiin setti pyydettyyn aikaan, lankattiin kengät, leikattiin tukka ja valittiin feresin värit. He tosissaan halusivat tehdä parhaansa. Hengen nostatus jatkui bussissa: letit päähän tytöille, keikkameikit kaikille ja vuorojen kertaus ihan omatoimisesti. Olisinpa saanut nauhalle keskustelun, joka takapenkillä käytiin. Miten nöyrästi he olivat esiintymään menossa, parhaamme teemme ja siitä voi aina parantaa.

Keikka itsessään meni niin hyvin kuin esitys voi mennä. Pientä jännitystä ennen sitä, lämmittely ja sitten se olikin jo siinä. Ja nopeasti ohi. Mitä siinä tapahtui? Muistan valot, ja äänen, mutta yksityiskohdat ovat piilossa. Onneksi on videot ja kuvat.

".... saat, saat, saat, ikioma olla!"

Usvalle Folklandia oli hieno kokemus. Nähdä muita ryhmiä, ottaa oppia, miettiä mikä oli heidän onnistumisten takana. Mitä meidän kannattaisi harjoitella, jotta joskus ehkä olisimme siellä missä he nyt ovat. Missä ovat omat vahvuutemme ja mitkä niitä asioita, joihin keskittyä tulevaisuudessa.

Usva oli ensimmäisellä Folklandiallaan,  minä jo 17. kerran. Kuitenkin sain Usvan kanssa katsoa ohjelmakarttaa kuin ensimmäistä kertaa, minne mennä ja mitä nähdä. Elää vielä kerran nuoren tanssijan into, uskallus ja rohkeus.

Seuraavalle reissulle on hytit jo varattu.

Enkeliskahyppyä enkeleille

Tanhulapset ovat minulla lainassa kerran viikossa tunnin verran. Heidän kanssaan pohditaan elämän suuria asioita alkupiirissä, eli keneltä on lähtenyt jo hampaita tai kuka pääsee risteilylle lomalla. Yhdessä opetellaan taitoja maailman menoon tanhuilun kautta, kuten hyppynarulla hyppimistä ja omista tavaroista huolehtimista.

Minulla on tanhulapsia, joiden kanssa yhdessä olemme tehneet tanhumatkaa ihan heidän syntymästään saakka.Tai oikeastaan osan kanssa jo sitä ennenkin. Ensin seurattu tanhuilevan siskon kanssa, kun se äidin vatsaa kasvaa. Sitten odotettu, että sisko kasvaa niin isoksi, että pääsee itse tanhuilemaan vanhempien sisarusten esimerkkiä seuraten. Ja sen jälkeen sitten tanhuiltu yhdessä, opeteltu tanssimaan, leikkimään, laulamaan.

Nämä tanhulapset ovat minulla vain lainassa vanhemmiltaan, sen kyllä ymmärrän. Mutta silti jokainen kovin rakas. Olen kiitollinen kaikille vanhemmille, jotka antavat minun lainata lapsiaan tanhuiluun. Kaikki hetket, jotka yhdessä on tanhuiltu, ne tallettuvat syvälle.

Lapset ovat lainassa omille vanhemmilleenkin, koskaan ei etukäteen tiedä mihinkä saakka. Tällä viikolla yksi tanhulapsista otettiin kokonaan pois. Hänen matkansa täällä meidän kanssamme oli tämän mittainen. Vaikka kovin lyhyt matka, niin kuitenkin täynnä pursuavaa elämäniloa, toiveikkuutta ja onnea. Tanhuillessa oli hymyileviä hetkiä porttileikissä, joskus vähän totisuutta ja ahkeruutta harjoittelussa, voimaa ja uskallusta laulussa ja taitoa tanssissa.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.
Hänt' ihana enkeli kotihin vie.
Niin pitkä on matka, ei kotia näy,
vaan ihana enkeli vierellä käy.
                        -Immi Hellen

Tanhutytölle,
Hyvää matkaa sinne uuteen paikkaan.
Minä kerroin Suhinan tytöille näitä uutisia. Alkupiirissä pohdittin vähän kuinka tässä näin kävi ja muisteltiin mitä kaikkea olikaan vuosien mittaan sattunut. Me jatketaan tanhuilua täällä Suhinan kanssa ja tanssitaan vaikka porttileikkiä. Pidetään myös siskosta hyvää huolta. Kiva, että olit meidän mukana pikkuruisesta saakka.

Ja hyvä, että ehdit oppia sen enkeliskahypyn, voit opettaa vaikka niille enkeleille sen. -pia

Vanha vuosi tuli täyteen, uutta aloittamaan

Vuoden ensimmäisen päivän iltaa istun nojatuolissa. Laiska päivä on ollut, mitään en ole tehnyt, siis mitään. Kuitenkin pikku hiljaa huomaamatta alkaa ajatus karata jo tulevaan arkeen, pitäisi alkaa valmistelmaan tulevaa.. Mutta sitä ennen, mitä viime vuodesta tanhuilun saralla jäi käteen?

Olen koko vuoden tehnyt tietoisesti siirtymistä määrästä laatuun. Eli tehnyt mieluummin vähän hyvin ja ilon kautta kuin hampaat irvessä miljoonassa paikassa. Nyt taaksepäin katsottuna olen siinä jollakin tapaa onnistunut. Tanhuilulle antamastani ajasta tein enemmän ihan oikeasti sitä tanssia kuin pitkään aikaan.

Kohokohtina tanhuilusta viime vuodelle nousee monta asiaa:
Usva ja yllätysmestaruus huhtikuulla. Lähdimme rennolla otteella kokeilemaan katselmukseen, mitä meistä tykätään ja siinä se sitten oli.
Jäähdyttelijöiden oppima menuetti ja polska. He olivat etukäteen niin epäileväisiä siitä.
Velisinfonia kesäkuussa Tampereella, vaikka vesisinfoniaksi se muuttuikin. Hieno tunnelma olla mukana tekemässä sitä yhdessä tuhansien muiden kanssa.
Axevallan kurssinveto ruotsinsuomalaisille. Lämmin ja vastaanottavainen tunnelma on aina, kun siellä käy.
Punapaulat reunion. Hiukea tunne tavata 25 vuoden jälkeen omat nuoruuden tanhukaverit ja huomata, ettei aika ole muuttanut mitään.
Hamboa, tiukkaa treenausta usvan kanssa koko syksy.

Monta muutakin juttua vuoden mittaan oli, ja jokunen voi miettiä miksen maininnut jotakin muuta niistä. Mutta minulle itselleen nuo antoivat eniten.

Minulla on hyvä mieli jatkaa uuteen vuoteen. Puolentoista viikon päästä Folkkikselle, siitä se parien reenien kautta alkaa taas!